Kinnunen Tommi: Ei kertonut katuvansa

 

 Kertomus viiden, Lapin sodan aikana saksalaisten matkaan lähteneen naisen kärsimysvaelluksesta norjalaiselta vankileiriltä Suomen Lapin läpi. Häväistyinä saksalaishuorina kukaan ei heitä halua ottaa vastaan. Nälkä, kylmyys ja väsymys painavat, kun he vaeltavat halki poltetun maan. Joku satunnainen vastaantulija saattaa heitä hivenen armahtaa, antaa leipäpalan ja kohtelee ihmisenä. Useimmat kuitenkin katsovat sivuun tai syytävät herjauksia. Matkan alussa naiset ovat toisilleen ventovieraita. Vähitellen heidän välilleen kuitenkin muodostuu jonkinlaisia siteitä, ei kuitenkaan niin vahvoja, että he sopisivat mistään myöhemmästä yhteydenpidosta. Vaikean ratkaisun eteen he joutuvat, kun heistä vanhimman, Ailin, jalat eivät enää kanna ja hän joutuu yksin jäämään tien poskeen.  

 Lohduttoman synkkää luettavaa, vaikka Kinnunen kirjoittaa niin hyvin, että lukeminen sujuu joutuisasti. Ympäristön, samoin kuin naisten tunnelmien ja mietteiden kuvaaminen on elävää. Matkan tekoon on helppo samaistua. Jotain kuitenkin jää mielestäni puuttumaan. Olisin halunnut paremmin päästä selville syistä miksi naiset olivat saksalaisten matkaan lähteneet. On vaikea uskoa, että sodan loppuvaiheessa aikuinen nainen tuon ratkaisut olisi tehnyt vain siksi, että arki tylsän aviomiehen kanssa kyllästyttää. Melko lailla auki myös jäi, mitä naisille korpivaelluksen jälkeen tapahtui. Päähenkilön osalta annetaan kyllä Vaasan poliisilaitoksen huolto-osaston pöytäkirja, jonka mukaan Irene Eeva Miettinen määrätään vuoden ajaksi irtolaisvalvonnan alaiseksi. Sujuvan kerronnan ja elävän maiseman kuvauksen oheen olisin kaivannut syvempää psykologista otetta.

 

Kytömäki Anni, Margarita

 

Finlandia-palkinnon voittaja 2020 on palkintonsa ansainnut. Romaani on sujuvasti ja
vetävästi kirjoitettu ja aiheet mitä ajankohtaisimpia. Senni, toiselta nimeltään Margarita kuten kirjan toinen päähenkilö eli helmisimpukka, työskentelee kylpylässä hierojana ja kouluttautuu myöhemmin lääkintävoimistelijaksi. Helmisimpukan tavoin Senni on melko lailla kuoreensa sulkeutunut. Työhönsä hän on alun perin tullut keittäjänä työskentelevän äitinsä avuksi ja hierojan työn hän on oppinut isältään. Jo edesmennyt isä kulkee yhä Sennin mukana ja neuvoo selän takana, miten tulee toimia. Miehistä Sennillä ei ole kokemusta, mutta sitä suurempi vimma ottaa asiasta selvää; raskaaksi hän tuleekin ensi yrittämällä ja oikeastaan tietämättä kenen kanssa. Tapahtumat sijoittuvat sodanjälkeiseen Suomeen, jossa vauvojen teko on isänmaallinen teko ja velvollisuus, jopa oman terveyden hinnalla. Valtion vauvaksi nimittämäänsä lasta Senni ei kuitenkaan saa synnyttää vai saiko sittenkin? 

   Yksi kirjan ajankohtaisista teemoista on pandemia. 1950-luvulla poliorokote on vasta tulossa ja tauti leviää Suomessakin. Kun kylpylä omistajansa kuoleman jälkeen myydään ja toiminta loppu, lähtee Senni kaupunkiin uuden ammatin oppiin. Opintojensa ohella hän toimii polioon sairastuneiden lasten voimisteluttajana. 

   Luonto on Sennille tärkeä, luonnossa hän on omimmillaan ja luonnosta löytyy tärkeä tehtävä, helmisimukoiden pelastaminen. Kun Sennin isovanhempien torpan ympärillä oleva vanha metsä kaadetaan ja joki puiden kuljetusta varten ruopataan, simpukoiden luontainen elintila tuhoutuu. Senni kuljettaa simpukat uuteen ympäristöön, jossa elinolot ovat niille suotuisat. Löytyykö oikea elämä lopulta hänellekin?

Treelight-villapaita Lettlopi-langasta

 

Treelight by Jennifer Steingass, lankana islantilainen Istex Lettlopi, 100% villa 50g/100m, pyöröpuikko 4mm.

Aika karhea lanka, erittäin löyhäkierteinen, mnkä vuoksi langan paksuus vaihtelee. Löyhäkierteisyydestä johtuen lanka on paikoin siinä määrin hahtuvaista, että kainaloa silmukoidessa lanka katkesi! Aikamoinen harmi, piti ottaa neula ja lanka avuksi eikä lopputuloksesta tullut ihan toivotun huomaamaton kuten muuten simukointia tehdessä. 

Lettlopi-villapaita on varmasti todella lämmin.

Joulukuu alkoi, talvea odotellaan

 

Elli pihalla

 

Pihalla marraskuussa: viimeiset sinnittelijät

 

Forsström Jan: Aikuisia ihmisiä

Takakannen tekstissä sanotaan näin: ”Aikuisia Ihmisiä kuvaa päähenkilöidensä kautta suomalaista kulttuuriväkeä ihanan nurjasti. Ikuisia kolmekymppisiään elävät, ihaillut – tai sellaiseksi pyrkivät – ja hauraat ihmiset pyörivät omissa pikku piireissään. Kipeää todellisuutta ei kukaan pääse pakoon.

… Jan Forströmin teksti on ymmärtäväinen inhimillistä hätää ja julman hauska itsetärkeilyä kohtaan.”

Luonnehdinta osuu niin hyvin kohdalleen, että en osaa paremmin sanoa. Eläkeläiselle oli oikein avartavaa – joskin aluksi tyrmistyttävää – lukea kuvausta näiden ikuisten teinien huolista ja puhetavasta. Kirjan nimikin alleviivaa lempeän ironisesti näiden kolmikymppisten epäaikuismaisuutta – ainakin näin pari sukupolvea vanhemman silmissä. Aluksi outoa, mutta kaiken kaikkiaan aika opettavaista luettavaa. No mutt hei, ens kerralla jotain muuta! Moikka.

 

Line of shapes alpakasta ja mohairsilkistä

 

Malli: Line of shapes by Suvi Simola

Lanka:Hjerte Garn Soft line Exclusive Alpaca, 100% baby alpaca 50g/166m + Sandness Garn Tynn Silk Mohair 57% mohair, 28% silk, 15% villa

Puikot: 3,5

Westö Kjell: Tritonus

 

Westö on yksi suosikkikirjailijoitani, joten tietysti halusin lukea Tritonuksen – ja ostinkin sen kun kirjastossa jono oli niin pitkä. Tällä kertaa odotukset pääsivät vähän pettämään.

Kirja ei imaissut minua mukaansa: tuntui kuin kirjailija olisi halunnut vähän päästä pudotella eri säveltäjien teoksia kuten joku fani luettelee tuntemiaan tai tietämiään kuuluisuuksia. Tapaa kutsutaan myös name droppingiksi. Tämä voi olla ilkeästi sanottu ja aivan varmasti kirja on nautinnollista luettavaa sellaiselle, jonka päässä mainitut musiikit alkavat heti soida. Itse  - vaikka musiikista pidänkin – en ole niin syvällisesti perehtynyt että osaisin heti yhdistää eri säveltäjien teosten osien nimen siihen kuuluvaan musiikkiin. Mutta puute on siis minun, ei kirjailijan.

Myöskään henkilöt eivät tällä kertaa minusta ole yhtä kiinnostavia ja monitahoisia kuin Westön aikaisemmissa teoksissa, erityisesti kirjoissa Missä kuljimme kerran ja Kangastus38. Päähenkilöitä on varsinaisesti kaksi miestä: Thomas Brander, maailmallakin kuuluisa kapellimestari ja klarinetisti, sekä Reidar Lindell, koulukuraattori ja psykologi. Lindell on paikkakuntalaisia ja soittaa populäärimusiikkia amatööribändissä yhdessä paikallisen lääkärin ja parin rakennustyömiehen kanssa. Brander on rakennuttanut paikkakunnalle komean talon kaikkine herkkuineen, hissiä myöten. Talo, kuten Brander itsekin poikkeaa täydellisesti ympäristöstään. Kirja seurailee näiden kahden erilaisen miehen eloa ja tuttavuutta. Lindell on ikään kuin tavis ja Brander tähti. Kummankin elämässä on naisen tuottamia kipukohtia. Vähän alakuloinen ja väsynyt on kirjan tunnelma. Ajankohtaisuuden vuoksi mausteeksi on lisätty vähän maahanmuuttaja- ja  me-too -kysymystä sekä pandemiaa.

Minulle mielenkiintoisimpia kohtia oli sivuilla 348-349, jossa Brander pohtii poikansa kanssa ihmisen velvollisuutta omien kykyjensä suhteen. Tässä on nähtävissä selvä muutossuunta sukupolvien välillä.  Sekä Brander että poika Vinnie ovat musikaalisesti lahjakkaita. Branderin mielestä ihmisellä on velvollisuus käyttää itselleen suotua lahjaa (tässä tapauksessa musikaalisuutta ja erityisesti absoluuttista sävelkorvaa) ja ponnistella sen kehittämiseksi. Poika Vinnie puolestaan katsoo, ettei ihmisen tarvitse hyödyntää annettua potentiaalia vain siksi että se on olemassa. Ja kun Brander ihmettelee, miksi hänen oma isänsä oli jossain vaiheessa lopettanut soittamisen kokonaan, Vinnie kertoo isoisän sanoneen, että kannattaa omistautua vain sellaisen tekemiseen missä on todella hyvä, mieluiten kaikkein paras.

Isän ja pojan pohtiessa mitä on hyvä elämä sanoo poika: ..”Det är en jävla fälla ….och du och dina vänner har samma problem allihop. Ni förstår inte att man inte behöver maximera, man kan leva ett bra liv ändå.”

Brander jää miettimään: ..” Vad är ett bra liv? ville Brander fråga. Han ställde sig frågan allt oftare, och lika ofta misstänkte han att männen och kvinnorna in Vinnies generation hade nya och bättre svar på frågan än han själv.

Tällä perusteella näyttäsi siltä, että Lindellin pieni elämä oman paikkakuntansa koulukuraattorina ei mitenkään olisi ainakaan huonompi kuin kansainvälisestä maineesta kilpailevan kapellimestarin karriääri.