Opin pikkuserkultani uuden sanan, maunuloida. Ollaan vaan eikä tehdä mitään, tavallaan niinkuin oikein rentoa kotoilua.
Täällä osataan!
torstai 29. joulukuuta 2016
Weselius Hanna, Alma!
Kirjan nimihenkilö, Alma, on säveltäjä Gustav Mahlerin
puoliso. Alma itsekin sävelsi, mutta hänestä on annettu kuva, ilmeisesti aika
ilkeästikin, muun muassa myös lukuisten miesten hurmaajana. Weseliuksen
kirjassa Alma Mahler ei kuitenkaan ole kokonaan pääosassa, vaan kirja valottaa
oikeastaan naisen osaa ylipäätään, mm. siepattujen 234 nigerialaisen koulutytön
kohtalon kautta. Yksi päähenkilöistä on lakinainen, joka etsii deittiseuraa
netistä, toinen on kahden tytön yksinhuoltaja.
Kirja on mielestäni erinomainen, vaikka ei ehkä niinkään vain
teemojensa puolesta kuin kielellisesti, kirjallisena teoksena. Tekijä onkin
työskennellyt kuvajournalistina, kuvataiteilijana ja kirjailijana. Tällainen
monilahjakkuus on kirjoittajalle eduksi: kuvataiteilija näkee asiat elävästi
yksityiskohtia myöten ja osaa mielikuvituksensa avulla loihtia näkemänsä
lukijalle nautinnolliseen muotoon. Saman voi todeta esimerkiksi kuvataiteilja-kirjailija
Hannu Väisäsen kirjoissa. Mieleeni jäi
kohtaus jossa kuvataan pulun pörhistelyä suurkirkon kupolissa, sen tapaa
tarkkailla päätään kallistellen ympäristöään, sitten sen lentoa yliopiston laitoksen
pihalle ja sen katseen kohdistumista kahvilan ikkunan läpi sisällä istuvaan
mieheen, joka siis onkin kohtauksen keskipiste. Ihailtavan elävää kuvausta!
lauantai 24. joulukuuta 2016
Lahjojen jako
Olen ollut havaitsevinani, että joulun tuulet ovat muuttumassa; tavaralahjojen lumo alkaa hiipua. Ainakin Tapiolan Stockmannilla väkeä on tavattoman vähän - lukuunottamatta ruokaosastoa, jossa lihatiskillä oli jo torstaina sellainen tungos, että en jaksanut jäädä odottamaan.. Mutta muualla on tyhjää. Stockmann yrittää työntää narulla ja houkuttelee ostajia päivittäin 20 prosentin alennuksella, milloin vaatteista, milloin laukuista, milloin kosmetiikasta. Kauppa ei vain näytä käyvän.
Mutta lapsia ja koiria lahjat edelleen ilahduttavat.
Mutta lapsia ja koiria lahjat edelleen ilahduttavat.
perjantai 23. joulukuuta 2016
Gräsa
![]() |
klikkaa kuva terävämmäksi |
keskiviikko 21. joulukuuta 2016
Viikilä Jukka, Akvarelleja Engelin kaupungista
Finlandia-palkinnon
voittaja 2016. Pieni kirja suuren arkkitehdin kuvitelluista
yöpäiväkirjamerkinnöistä. Viikilän kieli on kaunista, paikoin maistellen
luettavaa. Hienosti on Viikilä kuvitellut minkälaista saksalaisen perheen elämä
kaukaisessa, pimeässä ja kylmässä pohjoisessa on ollut. Berliiniin on kova
kaipuu, mutta työ pakottaa pysymään Suomessa. Talvi ottaa koville, ja
ensimmäisinä vuosina päiväkirjamerkintöjä kertyykin lähinnä vain talvikuukausilta.
s. 155: ”Talvi on täällä ainoa
vuodenaika. Se joka ei ehdi vuodenkierron saatossa hävitä muistista.”
Henkisessä
mielessä elämä silloisessa Helsingissä on ollut aika köyhää. Engel on varmasti
ollut haluttua seuraa seurapiireissä, mutta sarkastisesti hän itse niihin
suhtautuu, s. 85 :
”Välillä kuulen puhuttavan sivistyneistä
seurapiireistä, joissa pärjätäkseen olisi tunnettava jokin ajankohtainen kirja
tai ooppera, mutta voin kaikkialle kutsuttuna vakuuttaa, että mitään
sivistyneitä seurapiirejä ei ole, mitään merkittäviä aiheita ei käsitellä,
mitään älyn salamailmoita ei ole, vain pelokasta kuulumisten vaihtoa, joka
sekin on enemmän kuvitelmaa ja toivetta siitä, miten haluaisi elämänsä olevan
kuin todellisia asioita.”
Mielenkiintoisesti
on Viikilä kuvannut rakentuvan Helsingin äänimaisemaa: joka puolella räjäytellään.
En ole koskaan tullut ajatelleeksi, miten kallioinen Helsingin maapohja on.
Lisäarvoa kirjaan olisi tuonut Helsingin kartat ennen Engeliä ja Engelin
jälkeen.
maanantai 19. joulukuuta 2016
Rovelli Carlo, Seven brief lessons on physics
Seitsemässä kansantajuisessa kappaleessa Rovelli käy läpi
koko nykytietämyksen atomiytimien osasista maailmankaikkeuteen. Universumi(e)n
synty ja kuolema, yleinen suhteellisuusteoria, kvanttimekaniikka,
termodynamiikka, ajan epälineaarinen olemus ja todennäköisyyksien vaikutus
tapahtumiin ja ihmisen osa tässä kaikessa – kaikki on nyt luettavissa ilman
ennakko-opintoja. Ei ihme, että pikku kirjasesta, alle 100 sivua, on tullut
menestys.
Kirjan
viimeiset lauseet summaavat yhteen kaiken: ”Here,
on the edge of what we know, in contact with the ocean of the unknown, shines
the mystery and the beauty of the world. And it is breathtaking.”
sunnuntai 18. joulukuuta 2016
Joulun kiirettömyyttä
![]() |
klikkaa kuva terävämmäksi |
Joulukoristeetkin saavat suurimmaksi osaksi jäädä kaappiin. Vain uskolliset tontut nostetaan esille niin kauan kuin niissä henki pihisee. Tontut olivat mukana jo omassa lapsuudessani: ne on tehty paperista ja paikoin korjailtu. Näistä en henno luopua.
torstai 15. joulukuuta 2016
Roeley Steven, Lily ja mustekala
”Lilyn viisaat, terävät haukahdukset ja yli-innokas
hännänheilutus sulattavat jokaisen koiraihmisen sydämen.” Näin sanotaan kirjan
takakannessa ja kyllä se paikkansa pitääkin.
Lily on aika epätavallinen koirakirja, koska se itse asiassa
on aikamoinen fantasia. En ole varma, mutta oletan, että vaikka kirjan
päähenkilöllä on eri nimi kuin kirjailijalla, Lilyllä olisi todellisuuspohja
kirjailijan mäyräkoirana myös tosielämässä. Sen sijaan seikkailu mustakalaa
vastaan ja moni muukin Lilyn kanssa koettu juttu ovat tietenkin olemassa vain
kirjailijan hurjassa mielikuvituksessa. Ja silti koko juttu on allegorisena hyvinkin
koskettava. Sujuvasti ja vetävästi kirjoitettu; tätä oli kiva lukea.
keskiviikko 14. joulukuuta 2016
Vanhat kirjaimet
Kirjojen painaminen on arkipäiväistynyt sitten 1800-luvun alkupuolen. Kirjasimet ovat joskus voineet olla persoonallisia ja kuin pieniä taideteoksia. Vielä oman koulutieni alkaessa opimme lukemaan myös fraktuuraa, joka oli aika konstikasta ja jonka sisäisellä korvallani "kuulin" ääntyvän eri tavalla kuin tavalliset kirjaimet.
Makroviikot, haaste: Teksti
Makroviikot, haaste: Teksti
maanantai 12. joulukuuta 2016
Sairaslomalainen
![]() |
Leica |
![]() |
Nikon |
![]() |
Nikon salamalla |
lauantai 10. joulukuuta 2016
Witt-Brattström Ebba, Århundradets kärlekskrig
Tämä luettiin läsecirkelissä. Huhhuh, mikä kirja. Esikuvana
Witt-Brattströmillä on ollut August Strindberg ja Märta Tikkanen. Tikkasen Vuosisadan
rakkaustarinasta pidin sekä kirjana että näytelmänä, kovastikin, mutta tämä on
nyt ihan eri maata. Ilkeyksillä ei ole rajaa, hengähdystaukoja ei tule kuin
korkeintaan hetkittäisissä menneiden aikojen muisteloissa. Jälkiäkään
rakkaudesta, myötätunnosta tai edes intohimosta en ainakaan minä osannut edes
rivien välistä löytää. Osapuolten
arvomaailma on niin kaukana toisistaan että lukija ei voi ymmärtää mikä
tällaista paria pitää yhdessä vielä 2010-luvulla, jolloin avioero ei ole häpeä
sen enempää kuin taloudellinen katastrofikaan.
Joukkoon on ujutettu aineksia toisilta tekijöiltä, mm. Edith
Södergranin runoja, ilman että lähdettä olisi kovin selvästi ilmaistu. Muiden
tekijöiden lauseet oli osin painettu isoilla kirjasimilla mutta ei
systemaattisesti. Vähän names droppingin
vikaa.
Sinänsä hyvin sujuvaa dialogia, mutta ilkeydessään niin
raskasta että aika ahdistavalta tuntui ja pystyin lukemaan vain vähän
kerrallaan.
Pieni esimerkki tyylistä, s. 9: Pari menee mm. terapiaan, josta mies toteaa:
”Den fredlighet som inträder
under terapin beror på
att båda parter inbillar sig
till följd av det relativa lugnet
att den andra parten
har gett efter
och att man snart ska få igenom
sina vilkor
Men eftersom ingen
egentligen har backat en tum
är det bara en tidsfråga
innan kriget utbryter på nytt.
Ett krig slutar på riktigt
när den ena parten är
fullständigt besegrad
eller död.“
Että tälleen. Tämä
ei ole tosikoille. Ja minähän tunnetusti olen tosikko. Mutta sujuvasti kirjoitettu, kuin runoa.