Pähkinät

Pähkinöitä ja

pähkinäsilmiä. Viisas koira osaa puhua silmillään.

Makrotex, haaste: Ruskea

Varis, Tuula-Liina: Huvila

Kirjaston Best-seller hyllyn löytö.

Takakannen tiivistelmä ”Kun turkulainen Raakel menee vuonna 1929 naimisiin omalaatuisen taiteilijan kanssa ja muuttaa hänen hirsihuvilaansa, koko hänen turvallinen keskiluokkainen elämänsä mullistuu. Syntyy tytär, palkataan piika, ja äkkiä naiskolmikko on keskenään hirsilinnoituksessa. Mies on lähtenyt rakentamaan uutta Eurooppaa. Yhteydet ulkomaailmaan ovat vähäiset, mutta oman maan ja Euroopan poliittiiset myrskyt eivät voi olla vaikuttamatta myös pienen eristyneen yhteisön elämään.” antaa hyvän kuvan kirjasta.

Pidin kovasti: kirja kuvaa paitsi arjen askareita myös henkilöiden sisäistä elämää.  Kolmekymmentäluvun kaiut alkavat kumuta pelottavasti omassa ajassammekin. 

Yksi hauska sanaleikki oli tyttären Leean näkökulmasta kirjoitetusssa osassa: "Olkoon onnellinen se helmahassu poika, jota ne lauloivat:Suo helmahassun poikasi onnellisna nukahtaa." 
Kuuluu samaan sarjaan kuin armollas ruunaa kaunista ;)
 

Viimeistelyä vaille valmis

Muutama postaus sitten kuvasin aloitussilmukat. Nyt huivi on viimeistelyä vaille valmis. Tänään hain postista netin kautta tilaamani pingotusraudat, -alustat ja t-neulat, jotka auttavat työn saamisessa lopulliseen kuosiinsa. Ohjeen mukaan pitäisi saada venymään vielä vähän isommaksi, mutta tila loppuu; pingotusalustat ovat vähän knaftit. Biltemasta voisin tulevaisuudessa käydä ostamassa isommat alustat (jos vielä kudon näin isoja).  Ehkä käsialanikin on vähän pienempää kuin ohjeessa. Huomenna näen mitä tästä tuli.

Ikkunat auki maailmaan

 Vuoden verran olemme nyt asuneet uudessa kodissa, jossa päivystäjän riemuksi on isot ikkunat  niin että pihaa voi pitää silmällä vaikka sohvalta käsin. Edellisessä kodissa kun ei ollut pienelle koiralle minkäänlaista sihtiä ilkomaailmaa, niin olivat ikkunat korkealla.

Ja jos pihalla kaikki on reilassa niin aina voi siirtyä kadun puoleisiin huoneisiin ja seurata sieltä käsin mitä suureen maailmaan kuuluu.
 

Täältä voi katsoa mitä muiden kuvaajien ikkunoista näkyy:
Makro-tex haaste: Ikkunan läpi.

Nesser Håkan, Nortons filosofiska memoarer

Hauska kirja rhodesiankoira Nortonin mietteistä. Norton on oikea maailmankansalainen, onhan hän asunut perheensä kanssa Tukholmassa Gotlannissa, Lontoossa, Exmooren nummilla, New Yorkissa vain muutamia paikkoja mainitakseni. Norton tulee toimeen kaikkien kanssa ja pelastaa yhden miehen itsemurhalta ja yhden metsässä loukkaantunen naisen ja tämän papukaijan pahemmilta kohtaloilta. Mielenkiintoista oli miten erilainen koirakulttuuri eri maissa on. Joissakin, kuten Suomessa, koirat on lain mukaan aina pidettävä kytkettyinä (paitsi metsästysaikana maalla). New Yorkissa koirat saavat olla Central Parkissa vapaina aamuisin ennen määrättyä kellonaikaa ja Lontoossa talutushihna on ilmeisesti kokonaan tuntematon käsite; ainakin koirat saavat olla vapaina kaiken aikaa ja kaikkialla. Pubeissa koirat ovat itse oikeutetusta tervetulleita vieraita jotka saavat lämmitellä sohvalla takkatulen loisteessa. Tarjoilu on tietysti tarkoitettu myös heille.

Kirjan tyyliä kuvaa seuraava pätkä, jossa Norton saa seurakseen toisen koiran ja josta hän ajattelee näin:

”Döm om min förvåning när jag en dag fick en kusin. Det var en fjantig liten valp som påminde mer om en fyrbent höna än en hund: smutsvit, fluffig, hårig, ivrig på gränsen till hysterisk, virrig, glosögd och totalt ofilosofisk. En tiondedel av min vikt ungefär när jag först träffade honom, ja herregud, det var svårt att förstå vad man skulle ha honom till. Han hette Melwin, bara det, och hans vårdnadshavare var släkt med mina på något vis. I rakt nedstigande led, som jag tror att det heter, det var därför jag var tvungen att umgås med den fyrbenta hönan. Ras? frågar vän av ordning. Ingen alls; troligen sammansatt av reservdelar som blivit över.“

Siis hauskalla tavalla hiukan konstikasta kieltä, niin kuin sopii koiralle joka yrittää muotoilla ajatuksensa arvokkaasti.

Einhorn Lena, Madeleine F.

Kirjan päähenkilö Hanna on keskeyttänyt kuvataitelijan työnsä ja aloittanut kirjailijakoulutuksen. Tehtäväksi annetaan tarinan luominen henkilöstä joka on vuosikymmeniä aikaisemmin jättänyt sanomalehteen lukuisia työnhakuilmoituksia mitä moninaisimmilta aloilta: Madeleine F. tarjoaa opetusta sellon soitossa, monissa kielissä, matematiikassa ja insinööritieteissä. Hannasta ajatus todellisen henkilön käyttämisestä kirjoituksen lähteenä on moraalisesti arveluttavaa ja hän ryhtyy jäljittämään Madeleine F:n todellista elämää. Tässä kirja tuo mieleen Anna Kortelaisen Virginien, jossa etsitään Albert Edelfeltin mallia. Samaistuuko Hanna jollain tasolla Madeleine F:ään? Ehkä siinä mielessä että molemmat ovat monilahjakkaita.

Kirjan mittaan Madeleine F:stä tietenkin paljastuu vähitellen enemmän ja enemmän asioita, kuin sipulista sisuksia. Madeleine F on taustaltaan neuvostoliittolais-unkarilainen, vuoden 1956 kansannousua paenneen perheen lapsi, todella monilahjakas, mutta jonka elämä on kuitenkin mennyt ratkaisevasti vinoon. 

Mitä merkitystä lopulta on lahjoilla, jos lapsuuden tärkeimmät tukipilarit, luotettavat läheissuhteet ja äidinrakkaus puuttuvat?

Päivystäjä ja amaryllis

Nyt olen innostunut kuvaamaan kiinteällä 50 mm:n 1/1,4 linssillä. Sillä saa päivänvalossakin kaunista jälkeä, vaikka näitä en ottanut ihan täydellä aukolla (ylemmät kuvat f/4 alin f/2,8).

Päivystäjä ja tulppaanit

Ostin päiväni piristykseksi kimpun tulppaaneja. Kun kannoin kassia kotiin, sattui naapuri kohdalle ja huomasi kukat. Ahaa, kylään menossa? arveli naapuri. Ehdin vain kieltää ja ennenkuin kuin ehdin kertoa ostaneeni ne omaksi ilokseni niin hän jo arvuutteli olenko siis tulossa kylästä. Taidamme olla aika protestanttista väkeä me suomalaiset, kun arjen pienten ylellisyyksien suominen itselle on outo asia. 

Kukilla oli kyllä tarkoituksena toimia myös kuvauskohteena.

Mutta ei pelkästä kukkakimpusta saa elävää kuvaa; kyllä siihen tarvitaan mukaan pieni koirakin.
 

 Kuvan luonne muuttuu fokusoimalla toisin. Pääosassa on nyt päivystäjä joka pitää silmällä pihaansa.

Elli on kiitollinen kohde: aina valmiina poseeraamaan.

Tammikuussa ...

... katse kääntyy kohti valoa

Loppiainen on ohi ja joulukoristeet korjattu pois. Amarylliksessa osa kukista on nuupahtanut, mutta osa kääntyy toiveekkaasti kohti valoa.

  Osa on vasta nupullaan, kuin odotuksena huomisesta eli keväästä.
 

Makroviikot, haaste: Tammikuu

Tuiskupäivän lumitöitä

Lunta on kolattu tänään jo kahdesti, sekä etuovelta että pihan terassilta. Elli osallistuu pudottamalla lunta marjakuusen oksilta. Jotain kiinnostavaa siellä taitaa olla.

Honkasalo Laura, Pöytä yhdelle. Yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta.

Kirjasta saa aluksi sen käsityksen että yksin oleminen koetaan häpeänä. Yksinäisten kuvataan jäävän kaikesta ulkopuolelle. Jos ei ole seuraa ei voi mennä ravintolaan, elokuviin, teatteriin; ei oikeastaan voi tehdä mitään muuta kuin olla yksin. Syynä on pelko siitä mitä muut ajattelevat, katsovatko säälien tai halveksien sitä pöydässään yksin istuvaa. Jos yksinäiset todella kokevat näin, on se traagista. Itse en koe tuolla tavalla. Omasta puolestani voin mennä yksinäni melkein minne tahansa, paitsi oopperan teetanssiaisiin, siellä kun pitää olla tanssikaveri omasta takaa. En usko, että yksin olemiseni mitenkään kiinnostaa muita paikalla olijoita. Ja jos kiinnostaa niin miksi minun pitäisi välittää siitä mitä jotkut minulle vieraat ja yhdentekevät ihmiset minusta ajattelevat, niin kauan kun en olemuksellani loukkaa ketään. Toki kaikki on hauskempaa, jos kokemukset saa jakaa toisten ihmisten kanssa.

Kirjan toisessa osassa yksinäiset itse kertovat tarinansa. Murheellista luettavaa. Loppuosa onkin sitten helpompaa luettavaa, kun tekijä itse kuvaa yksin olemisensa vapautumisena itsensä toteuttamiseen. Yksin oleminen ei tarkoita samaa kuin yksinäisyys. Yksinäisyys on tunnetila, eikä se välttämättä edes edellytä yksin olemista. Pahintahan on olla yksinäinen muiden keskellä, jos tuntee että ei tule ymmärretyksi tai edes nähdyksi. Eikä ihminen koskaan ole niin yksinäinen kuin huonossa parisuhteessa. Yksin ollessaan taas ei ehkä olekaan yksinäinen, kun seurana ovat muistot ja omat ajatukset. Edesmennyt tätini tapasi sanoa sarkastisesti että jos haluaa viettää aikansa todella hyvässä seurassa, on parasta tyytyä omaansa.

Talven paluu

Saatiin talvi takaisin. Mustan, sateisen ja tuulisen joulun jälkeen - ja nyt kun Ellin tassukin kestää kävellä - on nautinto taas ulkoilla.

Ihan kuin iltapäivällä olisi jo pikkuisen valoisampaa. Voi kyllä olla toiveajattelua.

Iltavalossakin lumi ilahduttaa.