sunnuntai 18. elokuuta 2019

Lemaitre Pierre, Couleurs de l’incendie




Kirja on jatkoa teokselle Au Revoir là-Haut, jota tosin en ole lukenut. Silmiini tämä osui Helsingin Sanomien viikon kirjana, mutta tilasin kirjastosta, kun luen mieluummin alkukielellä. On kyllä niin vetävä, että en meinannut malttaa käsistä laskea. Tapahtumat sijoittuvat Pariisiin 1920-luvun lopulle. Suurista omaisuuksista on kyse: Madeleine Pericourt ryhtyy johtamaan perii isältään perimäänsä yritysimperiumia.  Elämää varjostaa hänen poikansa Paulin halvaantumiseen johtanut onnettomuus.  Monien juonittelujen kautta Madeleine menettää koko omaisuutensa. Kun lisäksi ilmenee Paulin joutuneen hänen kotiopettajanaan toimineen miehen seksuaalisen ja väkivaltaisen hyväksikäytön uhriksi, ryhtyy Madeleine systemaattisesti kostamaan pahantekijöilleen.
Kirjan takakannen arvostelussa kirjaa rinnastetaan Alexandre Dumas’n tyyliin; omassa mielessäni tätä lukiessa nousi mieleen Emile Zola. Ajan ja henkilöiden kuvaus on mukaansatempaavaa.

sunnuntai 4. elokuuta 2019

Lassila Pertti, Kovassa valossa





Kahden naisen tarinan kautta Lassila kuvaa viime vuosisadan alkupuolen sääty-yhteiskuntaa Helsingissä. Kerronta on rauhallisen verkkaista ja tarkkaa.

Ensimmäisen osan päähenkilö Suoma on edennyt kotiapulaisesta lopulta johtajan rouvaksi; vaurautta tulee vuosi vuodelta lisää kun aviomies Heimo kohoaa juoksupojasta vakuutusvirkailijaksi, vakuutustarkastajaksi ja lopulta johtajaksi. Kaikki on hyvin kunnes Heimo kuolee äkillisesti ja selviää, että hän on kartuttanut omaisuuttaan osallistumalla vakuutuspetosten peittelyyn.

Toisen osan päähenkilö Heljä on kirjakaupan myyjätär, joka tutustuu Tarmoon, ensimmäisen osan päähenkilöiden poikaan. Tarmo on kauppatieteiden maisteri ja palvellut sodassa vapaaehtoisena Saksan Wiking-divisioonassa. Nuoret ovat kihlautuneet ja tulevaisuus näyttää Heljän silmissä vakaalta ja turvatulta. Tarmo haluaa kuitenkin, vastoin Heljän toivomusta, kertoa kokemuksistaan sodasta, jolloin selviää että hän on Ukrainassa osallistunut juutalaisten joukkosurmaamiseen. Vaihtoehtoa hänellä ei ollut. Ainoastaan siihen hän on itse voinut vaikuttaa, että lähti vapaaehtoiseksi Saksan rinnalle, joskaan ei siinä vaiheessa voinut tietää mitä se tulisi mukanaan tuomaan. Vai olisiko pitänyt ymmärtää paremmin? Mikä lopulta on ihmisen vastuu maailman tapahtumista. Voiko menneisyyden jättää taakseen ja elää elämäänsä menneitä ajattelematta? Onko niin, että jotkut asiat eivät jakamalla vähene, vaan päinvastoin pakottavat toisenkin ihmisen kantamaan samaa syyllisyyden taakkaa. Tästä kysymyksestä Heljä ei pääse vapaaksi ja hän purkaa kihlauksen.

Pidän Lassilan kerronnan tyylistä; miljöökuvaukset ovat eläviä ja rehellisen avoimesti hän kuvaa eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvia ihmisiä, heidän arvojaan ja ajattelutapaansa.




lauantai 3. elokuuta 2019

de Vigan Delphine, Les gratitudes





Kirjassa on kysymys kiittämisestä – ei vain puhekielen ohimennen sanotuista fraaseista tai ammattikirjeenvaihdon kohteliaisuuslauseista, vaan todellisesta kiitollisuudesta silloin kun toinen on ratkaisevalla tavalla tai ratkaisevalla hetkellä vaikuttanut pelastavasti omaan elämään. Monestiko se jää ilmaisematta ennen kuin on liian myöhäistä!
de Viganin kirjassa Michka eli madame Seld on ikääntynyt, afasiaan sairastunut nainen, jolta sanat alkavat kadota. Häntä käy katsomassa Marie, omien vanhempiensa lapsena lähes heitteille jättänyt nainen jonka hyvinvoinnista Michka on aikoinaan naapurina kantanut vastuuta. Michkan puheterapeutti on Jerome. Kirja koostuu Marien ja Jeromen tapaamisista Michkan kanssa, kun sanat yhä enemmän alkavat kaikota.
Aika ahdistavaakin luettavaa: niin paljon nykyään puhutaan muistisairauksista, mutta vähemmän tällaisesta tilasta, jossa muisti on tallella, samoin arvostelukyky, mutta sanat - väline kommunikointiin - puuttuvat. Samalla kirja on kaunis kuvaus välittämisestä. Sekä Marie että Jerome ovat aidosti läsnä ja kiinnostuneita Michkasta ja osoittavat tälle välittämistä ja arvostusta. Michka muistelee elämäänsä ja ymmärtää kiitollisena, että sen on mahdollistanut vain se ystävällinen pariskunta, joka aikoinaan otti pienen juutalaistytön suojelukseensa, aikana jolloin asian julkitulo olisi merkinnyt tuhoa kaikille osapuolille.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Martinetti A., Lebeau G. & Franc A. : Ahatha, the Real Life of Agatha Christie




Riemastuttava elämänkerta sarjakuvan muodossa. Hyvin piirretty ja hauskasti kerrottu. Kuuluisan kirjailijan kuuluisat sankarit, pääosissa Mr. Poirot ja Miss Marple, kulkevat hänen matkakumppaneinaan ja ajatusten sparraajina - välillä vähän riitapukareinakin. Pari esimerkkiä päähenkilön sanomisista:
”If that damned Poirot really existed, we’d all be having square crumpets.”
“Poirot, one of these days you’ll be investigating your own funeral.”
Oikea makupala hellepäivän iloksi. Tämänkin sain Helmetistä. Eläköön kirjasto!

sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

Mankell Henning: Italienska skor




Eläkkeellä oleva lääkäri Fredrik elää erakkona saarella, jonne hän on paennut maailmaa sen jälkeen kun hän 12 vuotta aiemmin oli tehnyt kohtalokkaan virheen amputoimalla potilaalta väärän käden.
Yhtenä päivänä saaren rantaan ilmestyy vanha nainen rollaattorinsa kanssa. Nainen on Harriet, Fredrikin entinen naisystävä, jonka tämä on ilman ennakkovaroitusta jättänyt 40 vuotta aikaisemmin. Harriet on kuolemassa syöpään ja haluaa Fredrikin täyttävän vanhan lupauksen metsälammelle tehdystä matkasta. Loppujen lopuksi Harrietilla on suurempikin yllätys: heidän yhteinen tyttärensä Louise, josta Fredrik ei ole tiennyt mitään. Louise on varsinainen kummajainen: hän asuu asuntovaunussa ja kirjoittelee radikaaleja kirjeitä maailman valtioiden päämiehille.

Salaisuuksien ja velvollisuuksien alettua täyttyä Fredrik päättää myös kohdata entisen potilaansa, nyt yksikätisen Agneksen. Agnes ylläpitää huostaan otettujen tyttöjen sijoituskotia. Kuten lukija saattaa arvata, nämä tytöt ovat varsin erikoisia – vaarallisiakin.

No, eriskummallisten henkilöhahmojen lisäksi kirja tarjoaa myös makaabereja tapahtumia. Harriet kuolee ja hänet poltetaan saarella, kenellekään mitään ilmoittamatta ja yksi Agneksen sijoitetuista tytöistä ilmestyy saarelle  viiltelemään itsensä hengiltä. 

Mankell kuvaa erakon elämää saarellaan hienovaraisen verkkaisesti, juuri mitään ei tapahdu: postivene vain käy silloin tällöin, Fredrik piipahtaa avannossa päivittäin ja päivittäin kirjoittaa päiväkirjaansa pari merkintää lämpötilasta ja havaituista linnuista tai kasveista. Ja sitten vastakohdaksi ilmestyvät nämä oudot ihmiset ja vielä oudommat tapahtumat. Vähän tulee mieleen Peppi Pitkätossu ja Muumien maailma. Vakavasti otettavaksi kirja ei minulle kolahda, mutta vähän absurdina genrenä menettelee. Eihän Mankell huonosti kirjoita.