sunnuntai 14. heinäkuuta 2019

keskiviikko 10. heinäkuuta 2019

New dawn



New Dawn: tätä ruusua pihallani on vain yksi ja se jää riehaantuneen Flammentanzin jalkoihin. Mutta niinhän elämässäkin usein pienet ja herttaiset jäävät rehevämpien ja ulospäinsuuntautuneiden varjoon. New Dawn on kuitenkin  oma lemmikkini. Sellainen oli jo lapsuuteni huvilalla ja  halusin sen myös uuden kotini pihalle.

Jos uusi aamu on näin ihana, niin tulevaisuuteen voi suhtautua luottavaisesti. Oikeastaan se - siis luottamus huomiseen - on hyvän elämän lähtökohta. Sanotaan, että jopa keskitysleireillä parhaiten selviytyivät hengissä ne, jotka jaksoivat uskoa tulevaisuuteen ja joilla oli mielessään tulevaisuuden varalle joku tehtävä, merkitys.


Rose guard, ruusunvartija toimessaan. Ellin tehtävä on pitää piha kanivapaana.



tiistai 9. heinäkuuta 2019

Strout Elizabeth: My Name is Lucy Barton




Lucy Barton joutuu leikkauksen jälkeen viipymään sairaalassa 9 viikkoa. Yllättäen hänen äitinsä saapuu päiviksi istumaan hänen vuoteensa vieressä poistumatta välillä edes nukkumaan.  Lucy on kotoisin vaatimattomista oloista eikä hänellä ole ollut mitään yhteyttä vanhempiinsa sen jälkeen kun hän on lähtenyt kotoaan ja ryhtynyt kirjailijaksi. Hänen oma perheensä koostuu kahdesta tyttärestä ja aviomiehestä, josta myöhemmin eroaa.

Strout kuvaa Lucyn suhdetta maailmaan lyhyin, nasevin lausein. Hänen tekstiään on ilo lukea.  Kirja on rakennettu hyvin lyhyisiin kappaleisiin, jotka liikkuvat ajassa. Lucy tapaa sattumalta kokeneemman kirjailijakollegan Sarah Paynen ja osallistuu myöhemmin tämän vetämään koulutukseen. Lucy hämmästyy, miten rasittavaksi ihailtu kirjailija kokee opettamisen. Payne oli opettanut, että tosiasiassa meillä jokaisella on vain yksi kertomus. Lucy ajattelee ettei tiedä, mikä Paynen tarina olisi. Lucy piti hänen kirjoistaan, mutta ei päässyt ajatuksesta että tämä vältteli jotakin.

Toisessa kohdassa Lucyn tytär, joka oli kokenut äidin avioeron hylkäämisenä ja joka – äitinsä mielipahaksi - oli hyväksynyt isän uuden vaimon äitipuolekseen, sanoo äidilleen että kirjailija voi aina kirjoittaa tarinan uudelleen, mutta kun elää 20 vuotta jonkun ihmisen kanssa, se on se kertomus eikä sitä voi kirjoittaa uudelleen.
Pidin tästä kirjasta, jonka lainasin taas Helmetistä. Ihanaa kun on lähikirjasto!


lauantai 6. heinäkuuta 2019

Gräsan niitty



Gräsan niitty Haukilahdessa. Kiva kun on vielä luonnonkukkia, pian tässäkin on muovipohjainen jalkapallokenttä. Tämä on niin kauhean tehokasta tämä nykyaika.

Kävin tänään Maijan tilapäiskodissa Lauttasaaressa ihailemassa Väljää ja Vehreää ympäristöä. Miten ihmeessä ennen oli varaa moiseen ylellisyyteen, vaikka oltiin paljon köyhempiä kuin nykyään - siis Suomi oli. Lisääköhän vauraus myös ahneutta? Tai sitten arvomaailma vain on toisenlainen: vapaata oleskelua luonnossa ei arvoteta yhtä paljon kuin Organisoitua Liikuntaa.



Ajatuksia nurmikon hoidosta



Ihanne tietysti olisi tasainen, tuuhea ja virheetön nurmikko. Siis kaunis katsella, mutta joka ikävä kyllä ei kestä kovaa kulutusta, kuten koiran tarpeita. Hyvinvoiva nurmipeite on kovan työn takana, eikä tunnu kivalta, kun siihen ilmestyy kuivia, kuolleita läikkiä. Niinpä olen luovuttanut ja alistunut siihen, että pihani saa elää omilla ehdoillaan: en taistele ratamoita vastaan vaan iloitsen vehreästä vihreydestä, olkoonpa sen pohjana sitten apilat, ratamot tai mitkä tahansa elinvoimaiset asukkaat. Leikkaan nurmikon noin 5 päivän välein, heittelen välillä kalkkia ja nurmikon lannoitetta, keväällä ehkä vähän valkoapilan siementä. Tarvittaessa kastelen. 

Tämä on nyt kuin vanhan maalaistalon pihamaa: koiran kestävä ja paljaalle jalkapohjalle ihana. Pääasia että on vehreä ja vihreä!


Piharatamoita riittää, so what!
 

Tästä tuli mieleeni yleisemminkin ajatus siitä, miksi aina pitäisi tavoitella jotakin sellaista, mikä ei ole luontaista. Kun oli lapsi, äitini teetätti suoriin hiuksiini permanentin. No, kun sitä ei kukaan sen kummemmin pesun jälkeen rullannut, olin pörröpääni kanssa aivan hirveän näköinen – täysin vieras omalle persoonalleni – ja häpesin suuresti. Pitkään podin suoranaista kampaajakammoa. (Tällainen kotirouvan epäonnistunut kotipermanentti taisi tulla muotiin joskus myöhemmin, 80-luvulla, mutta silloin sain jo itse päättää hiustyylistäni eikä moista enää päässäni näkynyt ). Vaaleaa ihoaan suomalaiset yrittävät sisukkaasti, ihosyöpää uhmaten solariumeissa ruskettaa; tummaihoiset taas vaalennuttavat kemiallisesti omaansa. Pitääkö aina ihailla sellaista, mikä ei ole? Pysähtyykö maailma, jos jonain päivänä ihmiset päättäisivät olla tyytyväisiä siihen mikä on? Ehkä.

Onko ruoho aina vihreämpää aidan toisella puolella?

torstai 4. heinäkuuta 2019

Heinäkuun alun kahvihetki terassilla

Kukkia, kukkia, kahvia, koira ja kirja: ja kun aurinkokin paistaa - on aika mukavaa!


Upeasti kukkivan Flammentanzin varjossa muut jäävät vähemmälle huomiolle, mutta kauniita ne ovat silti, pienetkin.




Kirjana on nyt menossa Jonas Gardellin Till minne av en villkorslös kärlek. Kivalta vaikuttaa, Gardellin huumori on minulle mieleen, samoin kuin hänen puolisonsa Mark Levengoodin hyväntuulisuus.


Elli venyttelee



Pallohortensia aloittelee kukintaa: nuppuja on valtavasti.



keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

Pionin aika

Juhannus lähestyy, pioni availee silmiään, ensimmäinen Flammentanz  alkaa aueta, kotimaisia mansikoita jo maistellaan, ja oikeita uusia perunoita.


 Ei yhtään hullumpaa.




torstai 13. kesäkuuta 2019

Schulman Alex: Att vara med henne är som att springa uppför en sommaräng utan att bli det minsta trött




Viehättävä kertomus Alex Schulmanin suuresta rakkaudesta. Amanda Widell on unelmien nainen, jonka Alex kuvittelee jokaisen miehen toivovan omakseen. Kuin ihmeen kaupalla tämä ylivoimainen haaveiden kohde valitsee Alexin. Schuman kirjoittaa oman tarinansa lempeän itseironisesti tavattoman sympaattisella tavalla. Hauska kirja, kiva lukea.

Schulman Alex, Bränn alla mina brev




Alex Schulman kirjoittaa hyvin ja on erinomainen tarinan kertoja. Bränn alla mina brev on kolmiotragedia hänen isovanhempinsa Sven ja Karin Stolpen ja isoäidin suuren rakkauden Olof Lagercrantzin välillä. Äidinisä - kuuluisa kirjailija - on omistus- ja vallanhimoinen henkilö, joka pitää vaimonsa kurissa ja nuhteessa. Olof Lagercrantz on Stolpen nuorempi kollega, ihailijakin joka rakastuu peruuttamattomasti tämän Karin-vaimoon. Tarina kulkee rinnakkain useammassa ajassa ja pysyy hyvin koossa.
Kun on lukenut Alex Schulmanin kirjan hänen äitinsä tarinan (Glöm mig) lahjakkaasta naisesta, jonka elämän alkoholi pilaa, alkaa pakostakin pohtia, mikä on ollut isän, siis Sven Stolpen, jyrkän luonteen vaikutus. Samanaikaisesti tulin lukeneeksi trilogian Patrick Melrosen tarinasta, josta parhaillaan televisiossa menee loistavasti tehty sarja, ja kun hiljattain televisiosta tuli elokuva englantilaisen yläluokan sadistisesta koulujärjestelmästä nousee mieleen ajatus kasvatuksellisen pahan kertautumisesta sukupolvesta toiseen.
No, joka tapauksessa Alex Schulmania lukee mielikseen, niin sympaattista kerronta on, huolimatta rankoista teemoista.

sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Villiruusu-sukat


Sukkaa pukkaa. Malli: Villiruusu by Merja Ojanperä. Ohje lainattu kirjastosta. Kiva malli, vähän tavallista haasteellisempi Lankana käsinvärjätty Lichen and Lace 80/20 Sock


sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Kultatyräkki ja lemmikit


Sadepäivänä sisätiloissa. Elli haisteli ilmaa ja kääntyi takaisin jo tuulikaapissa.


Mariechen by Isabell Kraemer


Villatakki Mariechen by Isabell Kraemer. Lankana Nature's Luxury On Stage (50% Wolle, 30% Seide, 20% Kamel) väri Il Volo. Napit vielä puuttuu, ehkä en niitä laitakaan. Klipsutin voisi sopia tähän.

perjantai 24. toukokuuta 2019

Laakso Miia: #miundesign


Erinomainen neulekirja. Lainasin  kirjaston BestSeller -hyllystä, mutta tämä kannattaisi ostaa omaksi.

St Aubyn Edward: Loistava menneisyys. Patrick Melrosen tarina I-III.




Kirjaston BestSeller hyllystä mukaan napattu teis. Takakannen arvostelun mukaan ”huvittava, liikuttava, viiltävä, kivulias, riemukas ja kaikkea siltä väliltä. Patrick Melrose –sarja on uuden vuosisadan mestariteos”.
Kirja sukeltaa englantilaisen yläluokan väsähtäneeseen, dekadenttiin maailmaan; ironia on kieltämättä herkullista. Vaikkapa tällaista: ”…. Minä olen hänen vaimonsa ylin ystävä, sillä kaiken sen teeskennellyn hienostelun alla hän on aidosti ilkeä ihminen, jonka seurassa on verrattoman hauskaa …”   
   Yläluokan masentuneessa ilmapiirissä tärkein  - ja suurin piirtein ainoa - huvi näyttää olevan ilkeilyn, alentuvuuden ja halveksunnan nokkela jakelu sekä omissa silmissä alempiarvoisten naisten ja pyrkyreiden hyväksikäyttö.
Vakavampi näkökulma ehkä on traaginen: miten lapsena kylmästi ja sadistisesti kohdellusta ihmisestä tulee ahdistunut päihteiden käyttäjä ja vähitellen yhä enemmän omia vanhempiaan toistava paskiainen. Ulospääsynä kierteestä kirjailija ehdottaa anteeksiantoa, uskonnollisuutta tai vain kaiken taakse jättämistä ja elämässä eteenpäin menemistä ilman perittyä pahan kierrettä. Päätös jää lukijalle.