tiistai 21. marraskuuta 2017

Metroa nyt hehkutetaan ...



... ja Haukilahden vesitornin Haikaranpesäkin on metron kunniaksi juhlavalaistu oranssiksi. 

Minä vain en pääse tunnelmaan. Nykyiset bussivuorot kulkevat vuoden loppuun - ja hyvä edes niin. Nyt matka Helsingin keskustaan kestää 15 minuuttia. Kun bussilinjat loppuvat ja kaupunkiin pääsee vain metrolla, pidentyy matka-aika vähintään kolminkertaiseksi. Lauantaina kokeiltiin ja matka Kampista kotiin kesti 70 minuuttia. Ensinnäkin reitti kiertää Keilaniemen, Otaniemen ja Tapiolan kautta, kun nyt hurautetaan suoraan pitkin moottoritietä. Mutta ei tämä vielä mitään: lisäksi on tolkuttoman pitkät rullaportaat (Matinkylässä kahdet, Tapiolassa jopa neljät) ennenkuin päästään katutasoon ja bussipysäkille vaihtokyytiä odottamaan. Siirtymiseen kuluu 10-15 minuuttia. Sitten odotetaan bussia, joka joko tulee tai ei tule (lauantaina odotin 25 min). Kävellen pääsee nopeammin, mutta 1,3 km kävely on pitkä, ainakin sateessa. 

No, kaikkeen tottuu, eikä asia kuulu elämän suuriin kysymyksiin, mutta suoraa bussiyhteyttä tulee ikävä. Jotenkin muistelen, että vuosikymmeniä sitten Helsingissä kokeiltiin ns. runkolinjaa, jonka tarkoituksena oli että ihmiset matkustaisivat ensin raitiovaunulla Ruskeasuolle ja siellä siirtyisivät pitemmälle (kuten Haagaan) kulkeviin busseihin. Ilmeisesti systeemi ei toiminut käytännössä, koskapa nykyään pohjoisten lähiöiden bussit matkaavat keskustaan asti, eikä ihmisten tarvitse vaihtaa välinettä kesken matkan. Saa nähdä miten metron kanssa onnistutaan: veikkaan että esimerkiksi Lauttasaaressa ei olla kovin tyytyväisiä. Mitä tästä seuraa: autoliikenne länsiväylällä lisääntyy. Tavoite kai oli päinvastainen. 

Pitäkää metronne, mutta antakaa meidän pitää suorat bussiyhteydet. Jokainen saakoon kulkea itselleen sopivimmalla tavalla.

Talviaamun tunnelmaa



Tutkimus toisensa jälkeen tuo esiin saman tuloksen: luonto lisää hyvinvointiamme. Sehän on selvä, ja sen tietää jokainen joka tässäkin maisemassa kävelee. Yli neljäkymmentä vuotta olen tätä ihaillut, enkä väsy. Jopa tällaisena harmaana, räntäsateisena aamuna näkymä virkistää ja samalla rauhoittaa kuin paraskin meditaatio- tai mindfulness-sessio.
 

Talvi-illan tunnelmaa



Heti kun vähäinenkin lumi valaisee maisemaa, muuttuu näkymä sadunomaiseksi. Katsomme Ellin kanssa ikkunasta ja otamme kuvaa pitkällä valotusajalla. Niin pitkällä, että Elli vaihtaa paikkaa, ja korva jää kuvaan vain aavistuksena kuvan vasemmassa ala-laidassa. Kummituskoira ;)
 

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Sohvan valtaus

Elli voi nyt onnitella itseään: talon viimeinen humans only -linnake on vallattu.  
Ostin Emmasohvan viereen jalkalampun lukuvaloksi ja kun asetuin sohvan nurkkaan romaania lukemaan, istui Elli lattialla edessäni onnettoman näköisenä, katsoi anovasti silmiin ja kysyi eikä tässä huushollissa ollakaan tasa-arvoisia.


Vaikka sohvan kunnostuksen jälkeen siitä oli tullut koiravapaata aluetta, eikä Monty saanut enää sille nousta - eikä sitten myöhemmin Ellikään - en voinut enää kovettaa sydäntäni vaan myönsin Ellille luvan kiepsahtaa siihen viereeni. Ei noin kaunista katsetta kukaan voi vastustaa.
 

Sen verran periaatteista jäi jäljelle, että heitin Sandersonien suojaksi sohvan päälle viltin.





perjantai 10. marraskuuta 2017

Salminen Tuuli, Surulintu





Surulintu on helsinkiläisen Tuuli Salmisen tänä vuonna ilmestynyt esikoisromaani – ja hyvä onkin! Maineikas kirjailija tekee kuolemaa ja hänen viimeinen toiveensa on, että hänelle kolme tärkeää naista – vaimo, sisar ja sisarentytär pääsisivät sopuun keskenään. Kirja on rakennettu kuten lähes kaikki nykyään siten, että äänessä ovat vuoroon eri henkilöt, eri aikoina. Rakenne pysyy kasassa eikä lukija joudu liikaa pohtimaan, missä nyt taas mennäänkään.
Avioparin ja heidän muun lähipiirinsä elämä pyörii kustannusyhtiön ympärillä, jo vaimon edesmenneen isän perua. Ollaan helsinkiläisen sivistyneistön linnakkeessa Korkeavuorenkadulla. Aviomiehen tausta on vaatimattomampi, boheemimpikin. Vaimon taustalla on traumaattinen lapsuus, jota isä on varjellut monilla valheilla ja salailulla. Vähitellen salaisuuksia ja luurankoja alkaa paljastua myös menestyneen kirjailijamiehen takaa.
Hiukan olen kuulevinani kaikuja Helvi Hämäläisen Säädyllisestä murhenäytelmästä. Mutta minun makuuni tässä on silti kaikki kohdallaan. Pidin kovasti ja luin käytännöllisesti katsoen käsistäni laskematta.

Tabucchi Antonio, Kertoo Pereira





Lukupiirin valinta. Maisteri Pereira vastaa Lissabonilainen-lehden kulttuuritoimutuksesta ja on samalla sen ainoa työntekijä. Täydellisen epäpoliittisena henkilönä hän pitäytyy Portugalin  poliittisten intohimojen ulkopuolella ja keskittyy lähinnä kääntämään vanhempaa ranskalaista laatukirjallisuutta. Palkattuaan toimitukseensa harjoittelijan kirjoittamaan elävien kirjailijoiden nekrologeja valmiiksi siltä varalta, että joku näistä saattaisi yllättäen kuolla, hän tahtomattaan sotkeutuu vastarintaliikkeen toimintaan. Loppujen lopuksi Pereirasta tulee arjen antisankari.
Kirja on pieni, vain vajaa 200-sivuinen. Tyyliltään hyvin verkkainen: kaikki kuvataan loputtoman yksityiskohtaisesti, vähän niin kuin lapsille kerrottavassa tarinassa. Ei hassumpi, mutta ei ehkä ihan minun makuuni.

perjantai 3. marraskuuta 2017

Rulettia keittiössäni



Saatiin lainaksi tällainen koirien ruletti. Elli on oppinut jo taitavaksi ja löytää kaikki namit.

lauantai 28. lokakuuta 2017

Kissa hiirelle räätälinä

Sadussa hiiri tärvää kissan takkikankaan niin ettei tule kukkaroakaan. Nyt kävi toisin päin: laskin langan menekin niin pieleen, että villapaidan lisäksi tuli huivi ja vielä jäi lankaa yli. Kun ei ole ohjetta, on menekin laskeminen maallikolle näköjään kokonaan korkeimman kädessä.


 

perjantai 27. lokakuuta 2017

Aamun tunnelma

Aika pimeää on. Kello on vähän yli seitsemän ja on lokakuun loppupuolta. Pitkä matka ensi kesään. Onneksi on valot.

Aikaisin - ja yllättäen - saatiin ensi lumi ja liukkaat kelit. Viime vuonna taisi käydä samalla tavalla, mutta edellisvuonna ruoho viheriöi vielä jouluna. Jotenkin muistelen, että vuosikymmeniä sitten ei talvirenkaiden vaihtamista edes mietitty kuin vasta marraskuussa.


torstai 26. lokakuuta 2017

Ensi lumi

Aina se sittenkin yllättää. Nytkään eivät talvirenkaat ole ajoissa alla, vaikka kuvittelin olevani hyvinkin aikaisessa kun varasin vaihdon ensi tiistaille eli 31.10.







keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Manipuloiva katse


Juuri sattui silmiini tutkimus, jonka mukaan koirat käyttävät ilmeitään, erityisesti katsettaan manipuloidakseen ihmisiä. Tässä ei ole mitään uutta, Elli voi todistaa.


Tätä katsetta en ainakaan minä voi vastustaa.



sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Westö Kjell, Den svavelgula himlen.





Läsecirkelin kirjavalinta. Kjell Westö ei petä. Mukaansatempaava kirja, mutta lopulta aika surullinen. Tarinassa seurataan pienehkön ystäväpiirin elämää useamman vuosikymmenen ajan. Kirja pureutuu ystävyyssuhteisiin, rakastumisiin ja sosiaalisiin suhteisiin. Kertoja ja useimmat ystävyksistäkin ovat melko keskiluokkaisista oloista, mutta piirin keskushenkilö Alex ja hänen sisarensa kuuluvat varakkaampaan väkeen. 
   Miten alun perin melko tavallisen tuntuisesta Alexista kasvaa toisista ihmisistä piittaamaton egoisti? Onko syynä suvun perinne, jossa taloudellinen menestyminen on kaikkea muuta tärkeämpää, jopa niin että Alexin mieleltään sairas isä suljetaan pois ja hänelle keksitään valheeseen perustuva menestystarina.

Pancol Katherine, Les yeux jaunes des crocodiles.





Oikein vetävä lukuromaani. Päähenkilö Josephine on arjen sankari, joka elää kauniin, varakkaissa naimisissa olevan sisarensa Iriksen varjossa. Josephine on 1200-lukuun perehtynyt historioitsija. ­­Iris haluaa loistaa seurapiireissä ja vaikutuksen tehdäkseen tulee lipsauttaneeksi julkisuudessa valheen muka tekeillä olevasta historiallisesta romaanista. Iris ei keksi muuta ulospääsyä valheestaan kuin todella julkaista kehumansa teos. Kun Iriksen kyvyt eivät riitä, hän painostaa sisarensa haamukirjoittajakseen. Kirjasta tulee suurmenestys, ja Iris paistattelee julkisuudessa. Lopulta asian oikea laita pääsee vuotamaan ja Josephinen tytär Hortense paljastaa oikean kirjoittajan myös julkisesti. Tämän dilemman ohella Josephinella on muutakin mietittävää, kuten luuserimainen aviomies, joka kasvonsa säilyttääkseen ja menestyksen alkuun päästäkseen lähtee tyttöystävänsä Mylenen kanssa Afrikkaan krokotiileja kasvattamaan. Sielläkin Mylene menestyy paremmin käynnistämällään kosmetiikkayrityksellä. Miehelle käy huonommin: hän kompastuu altaaseen ja joutuu krototiiilin syömäksi. Josephine tajuaa lopulta oman arvonsa ja omat voimavaransa. Seuraavan kirjan hän nähtävästi kirjoittaa omalla nimellään.

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Kolmivuotias


Lauantaina Elli täytti kolme vuotta. Nyt hän on enemmän tai vähemmän aikuinen. Tapahtuman kunniaksi pidettiin koirabileet: vieraiksi Venny, Pamina, Toivo ja Sulo - saattajineen tietysti. 

Hauskaa oli, vaikka sää ei oikein suosinut. Pienessä sateessa kierrettiin porukalla kuitenkin ihan kunnon lenkki, rantaan ja takaisin. 

Kuvaaminen ei surkean sään takia onnistunut, mutta seuraavana päivä olosuhteet olivat paremmat ja päivänsankari saatiin ikuistettua. 










Nopeasti on aika kulunut. Ellistä on tullut tosi ystävä.