Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho

Minna Lindgrenin vanhusten hoivakotitrilogian viimeinen osa jatkaa Siirin, Irman ja Anna-Liisan elämän seuraamista sen jälkeen kun putkiremonttievakosta on palattu uudelleen avattuun Ehtoolehtoon.

 

Jos elämä oli ankeaa entisessä, niin uudessa Ehtoolehdossa meno on vielä kolkompaa. Kiireisen henkilökunnan tilalla ei enää ole ketään, siis elävää ihmistä, on vain älyttömiä raamatunlauseita suoltava älyseinä, itsekseen touhuava siivousrobotti ja vanhuksista huolta pitävä robotti Ahaba. Inhimillistä lämpöä systeemiin tuo älykäs hyljerobotti, joka osaa heiluttaa pyrstöään kun sille leperrellään. Systeemi toimii ohjelmoitujen algoritmien perusteella, ja sähkökatkon sattuessa lakkaa toimimastaan kokonaan.

Jos tuntuu liioittelulta, niin olen omakohtaisesti saanut todeta, että totta se on jo nyt, ainakin kun astuu sisään kodinkoneita tai keittiötasoja myyvään liikkeeseen: missään ei ole ristin sielua, kaikki kehotetaan tekemään netiss.

Lindgren kirjoittaa nasevasti kuten trilogian aiemmissakin osissa. Pidän hänen humoristis-ironisesta tyylistään. Ja mainiosti hän hallitsee nykykonsulttien kielen, joka on kuin suomea, mutta täysin omassa tyylilajissaan. Itse juonen käänteet menevät fabuloinnin puolelle, joskaan eivät ihan yhtä hulvattomasti kuin trilogian kakkososassa.

Anna-Liisan kuolema oli kaunis: sillä tavalla haluaisin itsekin täältä lähteä – saada omassa sängyssä nukahtaa lempikirjaa lukien ja siitä lyijykynällä muistiinpanoja tehden. Irman ja Siirin elämä Anna.Liisan kuoleman jälkeen varmaan muuttui vielä epätodellisemmaksi; vaan entä sitten kun viimeinenkin ystävä on poissa. Viimeinen jää yksinään sammuttamaan valoja. Aika lohdutonta!