Omaishoitajana

Työ tekijäänsä neuvoo, niin uskon.

Olen viimeisen vuoden aikana mielestäni oppinut melko kelvolliseksi lähihoitajaksi. Päivääkään en ole saanut muodollista teoriaopetusta, mutta niin vain osaan hankkia, annostella ja jakaa lääkkeet, antaa pistokset, katetroida, tyhjentää alusastian, pitää potilaan ihon puhtaana, pukea, vaihtaa vaipan ja tarvittaessa myös syöttää. Pätevyyteni osoitukseksi olen saanut virallisen aseman läheiseni omaishoitajana. Jos kuitenkin haluaisin tehdä samaa työtä kotini ulkopuolella, ei pätevyyteni enää kelpaisikaan. Enkä tarvittavaa muodollista pätevyyttä kovin helposti saisikaan.

Hoivahenkilöstön pulaan tulevaisuudessa on ratkaisuksi ehdotettu muutamien kuukausien, ehkä puolen vuoden koulutusta. Ehdotus on kuitenkin tietämäni mukaan torjuttu. Paula Kokkonen kirjoitti joku aika sitten Helsingin Sanomissa asiaa, kun hän ihmetteli, miksi omaistaan kotona hoitavat menettävät pätevyytensä heti kotinsa kynnyksen yli astuttuaan ja miksi perushoivatyössäkin vaaditaan lähes korkeakoulututkintoa.

Hoivatyö ei ole ydinfysiikkaa, siihen todella riittää lyhyempikin teoreettinen tai muodollinen koulutus. Tärkeintä on asenne. Oikean asenteen puuttumista taas ei mikään määrä korkeakouluopintoja voi korvata.  Kunhan vaatimusten takana ei vain olisi ammattiliittojen edunvalvonta. Sääli, jos vanhusten hoitokin asetetaan panokseksi poliittisen pelaamiseen. Sote-uudistuksessa politiikka ainakin tuntuu ajavan järjen käytön edelle.

Oman potilaani hoidossa en itselleni kaipaa lisäkoulutusta. Hyvälle haltiattarelle, joka sadussa toteuttaa toivojan kolme toivetta, esitän omat toivomukseni: voimia, viisautta ja rakkautta – VVR.