sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Eläinten persoonat

klikkaa kuva isommaksi


Olin eilen oopperassa katsomassa Leos Janacekin Ovelaa kettua. Pidin näkemästäni ja kokemastani. Klaus Haapaniemen puvustus oli kerrassaan onnistunut: eläimet olivat omia persooniaan, paljon enemmänkin kuin vain ulkonäkönsä puolesta. Myös Janacekin musiikki luonnehtii eläimiä onnistuneesti.

Ihmisillä ja eläimillä on paljon jaettavaa; olemmehan me ihmiset lopulta vain eläimiä, mekin. Kuitenkin minusta tuntuu, että samoin kuin on värisokeita ihmisiä, on myös eläinsokeita tyyppejä. Ihmisiä, jotka eivät näe eläimissä persoonia. Heille eläimet eivät eksisteeraa laisinkaan – tai ne ovat korkeintaan oikeutettuja hyötyolentoina, ellei niitä koeta peräti iljettävinä häiriötekijöinä.

Tähän tulokseen olen tullut ulkoiluttaessani pientä kolmen kuukauden ikäistä koiranpentuani, monien mielestä maailman suloisinta otusta. Vastaantulijat nimittäin jakautuvat melko tarkkaan kahteen ryhmään: toisille pentua ei ole olemassa: he sivuuttavat sen vilkaisemattakaan, naama muuttumattoman happamassa mutrussa. Toisen ryhmän muodostavat vastaantulijat, jotka pysähtyvät aurinkoisesti hymyillen, kumartuvat rapsuttamaan ja vaihtavat muutaman sanan. Välimaastoon jää toki ryhmä niitä, jotka sivuuttavat pysähtymättä, mutta jotka kuitenkin luovat pienen hymynsekaisen vilkaisun pienokaiseen.

Kaikkein eniten minua on ihmetyttänyt lasten suhtautuminen. Kyllähän sitä luulisi lasten suhtautuvan eläimiin ja varsinkin poikasiin uteliaan hyväntahtoisesti, ellei peräti ihastuneesti. Olen kuitenkin törmännyt lähipiirissäni lapsiin, jotka eivät näe pientä koiranpentua. Eivät siis todella reagoi siihen millään lailla. Nämä lapset kuitenkin viettävät kesiään maaseudulla luonnon helmassa, joten luulisi luontokappaleen herättävän heissä jonkinlaista uteliaisuutta.

Onko kyseessä opittu tapa vai olemmeko me ihmiset todella joko spontaanisti elämistä kiinnostuneita tai eläinsokeita, jolloin eläimillä ei ole meille mitään persoonallista merkitystä.

Kannattaa mennä katsomaan ovelaa kettua, on hän sen verran mainio pakkaus.

.



1 kommentti:

  1. Hmm, jopas jotain. Tietynlaista kovuutta näkee nykyisin lapsissa ja nuorissa. Omatkin nuoret kävelevät aika usein ohi, vaikka kissa selkeästi ilmoittaa nälkäänsä. Huomiota annetaan kun se itselle sopii. Samoin olen huomannut töissä. Moneen perheeseen ei oteta lemmikkiä kun isä on "allerginen". Sitä allergiaa ei ole koskaan päästy toteamaan mitenkään. Eihän lemmikki ole pakollinen ja parempi niin, ettei oteta ja sitten hylätä. Toisissa perheissä sekin menee yli tämä eläinrakkaus. Kaksioon on ihmisten lisäksi toistakymmentä lemmikkiä. Varmasti katseella noteeraan jokaisen vastaan tulevan koiran, en kuitenkaan juttele omistajan kanssa. En ole kovin herkästi vieraiden kanssa jutusteleva ihminen.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! Jokainen ilahduttaa.