 |
| klikkaa kuva isommaksi |
Olin eilen oopperassa katsomassa Leos Janacekin Ovelaa kettua. Pidin näkemästäni ja kokemastani. Klaus Haapaniemen puvustus oli
kerrassaan onnistunut: eläimet olivat omia persooniaan, paljon enemmänkin kuin
vain ulkonäkönsä puolesta. Myös Janacekin musiikki luonnehtii eläimiä
onnistuneesti.
Ihmisillä ja eläimillä on paljon jaettavaa; olemmehan me
ihmiset lopulta vain eläimiä, mekin. Kuitenkin minusta tuntuu, että samoin kuin
on värisokeita ihmisiä, on myös eläinsokeita tyyppejä. Ihmisiä, jotka eivät näe
eläimissä persoonia. Heille eläimet eivät eksisteeraa laisinkaan – tai ne ovat
korkeintaan oikeutettuja hyötyolentoina, ellei niitä koeta peräti iljettävinä
häiriötekijöinä.
Tähän tulokseen olen tullut ulkoiluttaessani pientä kolmen
kuukauden ikäistä koiranpentuani, monien mielestä maailman suloisinta otusta. Vastaantulijat
nimittäin jakautuvat melko tarkkaan kahteen ryhmään: toisille pentua ei ole
olemassa: he sivuuttavat sen vilkaisemattakaan, naama muuttumattoman happamassa
mutrussa. Toisen ryhmän muodostavat vastaantulijat, jotka pysähtyvät
aurinkoisesti hymyillen, kumartuvat rapsuttamaan ja vaihtavat muutaman sanan.
Välimaastoon jää toki ryhmä niitä, jotka sivuuttavat pysähtymättä, mutta jotka
kuitenkin luovat pienen hymynsekaisen vilkaisun pienokaiseen.
Kaikkein eniten minua on ihmetyttänyt lasten suhtautuminen.
Kyllähän sitä luulisi lasten suhtautuvan eläimiin ja varsinkin poikasiin
uteliaan hyväntahtoisesti, ellei peräti ihastuneesti. Olen kuitenkin törmännyt
lähipiirissäni lapsiin, jotka eivät näe pientä koiranpentua. Eivät siis todella
reagoi siihen millään lailla. Nämä lapset kuitenkin viettävät kesiään
maaseudulla luonnon helmassa, joten luulisi luontokappaleen herättävän heissä
jonkinlaista uteliaisuutta.
Onko kyseessä opittu tapa vai olemmeko me ihmiset todella
joko spontaanisti elämistä kiinnostuneita tai eläinsokeita, jolloin eläimillä
ei ole meille mitään persoonallista merkitystä.
Kannattaa mennä katsomaan ovelaa kettua, on hän sen verran
mainio pakkaus.
Hmm, jopas jotain. Tietynlaista kovuutta näkee nykyisin lapsissa ja nuorissa. Omatkin nuoret kävelevät aika usein ohi, vaikka kissa selkeästi ilmoittaa nälkäänsä. Huomiota annetaan kun se itselle sopii. Samoin olen huomannut töissä. Moneen perheeseen ei oteta lemmikkiä kun isä on "allerginen". Sitä allergiaa ei ole koskaan päästy toteamaan mitenkään. Eihän lemmikki ole pakollinen ja parempi niin, ettei oteta ja sitten hylätä. Toisissa perheissä sekin menee yli tämä eläinrakkaus. Kaksioon on ihmisten lisäksi toistakymmentä lemmikkiä. Varmasti katseella noteeraan jokaisen vastaan tulevan koiran, en kuitenkaan juttele omistajan kanssa. En ole kovin herkästi vieraiden kanssa jutusteleva ihminen.
VastaaPoista