Talvipäivä tallilla

 Kävin tutustumassa kummitytön hevoseen. Talli on Sipoossa idyllisessä maalaismaisemassa. 

Oli riemastuttavaa nähdä isojen ja pienten sekä 

 neli- ja kaksijalkaisten ystävyyttä.

Kummitytön ratsastusta oli myös kiva seurata - ja kuvata. Omalta osaltani on vain todettava, että kun menettää kyvyn, niin onneksi menettää myös halun. Vaikka vielä joku aika sitten haikailin ja mietin vieläkö joskus ratsastan, niin nyt kun selkäni ei missään nimessä taivu sen vertaa että kuvittelisin edes pääseväni hevosen selkään, ei mieleni enää teekään. Ei yhtikäs yhtään. On se vaan kumma juttu, tämä vanheneminen. 

Sama taitaa päteä haaveiden suhteen ylipäätään. Nuorena ihailin isoja purjeveneitä. Sitten kun vihdoin sellaiseen olisi ollut varaa, oli kiinnostus hiipunut. Ensin ei ole varaa, sitten ei ole aikaa, ja kun vihdoin olisi varaa ja aikaa, ei riitä terveys - tai haave on jo kuollut. 

Vai olisiko asia niin, että joskus voivatkin haaveet ja unelmat olla ulkoapäin indoktrinoituja eli muiden ihmisten haaveita. Vanhemmiten sitä kypsyy olemaan välittämättä siitä, mitä muut arvostavat ja havittelevat. Jäljelle jää ihan omat jutut, ja hyvä niin. Minulle ne ovat kolme kovaa koota: koirat, kirjat ja kamerat.