Saksalaisen metsätieteilijän kirja mullistaa nykykäsitykset
kasvikunnan kyvyistä. Tutkijataustansa ansiosta Wohlleben tuntuu tietävän mistä
kirjoittaa, hänen näkemyksensä perustuvat tutkimuksilla todennettuihin
tosiasioihin, joskin niiden tulkinta saa ajoittain suorastaan runollisia ulottuvuuksia.
Joka tapauksessa minulle tässä oli paljon uutta ja paljon mietittävää.
Puut siis voivat todistetusti kommunikoida ja jopa tehdä
yhteistyötä keskenään – ja myös sienien kanssa. Puut voivat varoittaa
lähestyvästä vaarasta ja ne voivat auttaa vahingoittunutta naapuriaan
ravinteiden saamisessa. Kommunikointi tapahtuu kemiallisin keinoin: puut
alkavat erittää erilaisia kemiallisia yhdisteitä vaaran, esimerkiksi kuivuuden
tai tuhohyönteisten takia. Naapurin ravitseminen tapahtuu juurten välityksellä.
Puilla todella on meiltä salattu elämänsä: jo pelkästään niiden juuristot,
jotka ulottuvat maan alle vähintään yhtä laajasti kuin niiden maanpäällinen
latvusto, jää meiltä helposti tiedostamatta.
Kaikki tämä vaatii lukijalta sulattelua ja saa aikaan
ajattelutavan muutoksen: puun halaajat eivät ehkä olekaan sellaisia höppänöitä,
joina heitä pidetään. Vegaanit voivat joutua laajentamaan suojelukohteensa myös
kasveihin, mikä heidän kohdallaan johtaa ruokavalikoiman supistumiseen
entisestään. Toisaalta puiden ja metsän hyvää tekevä vaikutus on meille ollut
intuitiivisesti selvä jo ennestään; nyt asialle alkaa löytyä selityksiä.
Viherpeukalot puolestaan ovat aina tienneet, että kasvit aistivat hellän hoidon
ja että niille pitää puhua lempeästi. Kyse ei ole pelkästään hengitysilman
hiilidioksidista.
Tämä kannattaa lukea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! Jokainen ilahduttaa.