Hannu Väisäsen omaelämäkerrallisen romaanisarjan uusimmassa
osassa päähenkilö joutuu kirkkoväen tarkkaan syyniin ennen kuin pääsee
toteuttamaan haavettaan alttaritaulun tekijänä. Väisänen taitaa tuntea hyvin
seurakuntaelämän vaikuttajatyypit, niin elävästi hän henkilönsä kuvailee.
Väisäsen maalaileva kirjoitustyyli on nautittavaa, varsinkin
silloin kun sitä ryydittää kirjailijan mainio hiljainen huumori. Väisänen ei
erikseen alleviivaa hekoheko-vitsikkyyttä, mutta hän kutoo huvittuneen
näkökulmansa tekstinsä lomaan hykerryttävän taitavasti. Esimerkiksi sivulla 254
kuvataan, miten ”ruotsalaisten tapa surra
(hautajaisissa) näyttää aivan toisenlaiselta kuin meillä. En tiedä onko heidän
surunsa kevyempää, mutta he vaikuttavat kevyemmiltä, aivan kuin heillä olisi
tiedossaan tuonpuoleisia hyviä uutisia. Tai kuin he istuisivat tulevaisuutta
kohti matkaavassa valoisassa kulkuneuvossa.” Kuvataiteilijana Väisäsellä on
myös kirjoittaessaan taito maalata kuvia lukijan silmien eteen, mikä juuri
tekee hänen kirjoistaan omanlaisiaan.
Jos nyt jotain haluaa arvostella, niin ehkä maalaustaiteen
erikoisterminologian runsasta käyttämistä. Aihepiiriin vihkiytymätön lukija
tunsi jäävänsä vähän ulkopuoliseksi ja suoraan sanoen pääsi paikoin pitkästymään.
Minulta kirja jäi hetkeksi jopa kesken, kun otin välillä käteeni jotakin senhetkiseen
mielentilaani sopivampaa luettavaa. Taivaanvartijoihin palasin toki myöhemmin
ja luin loppuun.
Ihan yhtä ihastunut tähän en ollut kuin sarjan aikaisempiin
osiin, Toiset kengät ja Kuperat ja koverat .
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! Jokainen ilahduttaa.