Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Kirja kuvaa katovuotta 1867. Henkilökuvaus on kärjistettyä: lääkäri nauttii huorista ja käyttää hyväkseen potilaitaan. Kerjuulle lähtevä päähenkilö ottaa lapset mukaansa ja jättää miehensä kuolemaan yksinään. Kerjuumatkalla hyväsydämisiä ihmisiä ei tule vastaan, hyvä kun sen verran auttavat, että yhden yön yli pääsee, silloinkin usein hintana on raiskatuksi tuleminen, vieläpä raiskaajan vaimon haukkumisten keralla. Sitten vanhempi lapsi kuolee, ja kohta äitikin. Kuin sattuman kaupalla kirjan alussa kuvattu lääkäri osuu paikalle ja nostaa orvoksi jääneen pikkupojan kyytiinsä. Lääkäri suostuttelee veljensä ottamaan pojan kasvatikseen. Siinä suunnilleen koko stoori.

Kirjaa on kehuttu - en ymmärrä miksi. Ollikaisen kirja oli yhtä piinaa, niin keinotekoiselta kerronta tuntui.. Tokikaan nykykirjallisuus ei tule toimeen ilman seksiä ja väkivaltaa, mutta paikoin Ollikaisen yksioikoisen sosiaalipornomainen kerrontatyyli sai lukijan kokemaan myötähäpeää kirjoittajan puolesta. Yksikään henkilö ei herännyt elämään. Onnistuneinta kirjassa oli ehkä unien kuvaus sekä pienen Mataleenan mielikuvituksen lento, joka sai arjen kurjuuden hetkeksi väistymään.

Liekö Ollikainen tehnyt kotiläksyjään ja perehtynyt historiaan kunnolla vai omasta päästäänkö kaiken kehitteli? Jos vertaan esimerkiksi Kjell Westön romaaneihin, niin ei näistä voi puhua samana päivänä.

Tätäkään en olisi lukenut, ellei kirjapiirissä olisi annettu aiheeksi. On oikein kiinnostavaa kuulla, mitä muut lukijat ovat saaneet kirjasta irti. Taidan olla kirjapiirimme vastarannan kiiski: olen uusi tulokas ryhmässä ja jo kahden ensimmäisen kirjan jälkeen tuntuu, että kirjavalinnat eivät ollenkaan inspiroi. Luinpahan kuitenkin loppuun asti.

Jos nyt jotain positiivista haluaa kirjassa nähdä, on se ehkä rinnastus nälkäpakolaisiin, jotka tänä päivänä hukkuvat Lampedusan edustalle.