Panu Rajala kirjoittaa muistikuvia I.K. Inhan nahkoissa,
minä-muodossa. Ja hyvin kirjoittaakin: tyyli
on mukavasti vanhahtavaa, vähän Aleksis Kivenkin hengessä. Osin tyyli ehkä
johtuu lähdemateriaaleista, joita on runsaasti. Kuitenkin teksti soljuu
luontevasti, eikä lukijalle tule mieleen mitään leikkaa-liimaa -tunnetta. Panulalla on kieli hallussa.
Kiinnostavinta on lukea valokuvaamisen historiaa. Miten
vaivalloista on ollut valokuvauksen pioneerien työ! Ja kun tähän vaivaan liittyy
vielä matkaaminen erämaissa jalan tai polkupyörällä, niin ihailtava on Inhan
sitkeyttä. Todellinen intoilija hän kiinnostuksen kohteensa suhteen oli!
Pari asiaa erityisesti kiinnitti huomiotani:
Karjalaisuudesta, s. 158-159: … ja siellä toinen silmä
vesissä, toinen ilossa kerrottiin, ettei kylässä enää ollut muuta syötävää kuin
hienonnettuja pahnoja, niin oli säälimme syvä, mutta emme kuitenkaan tunteneet
samaa synkkää masennusta, jonka moinen tieto muualla herättää. Kohtalon kovuus
ei ole murtanut Karjalan kansan mieltä. Se on köyhyydessäänkin yhtä rattoisa ja
viehkeä. Kovan onnen kohdatessa se lohduttaa itseään iloisella mielellään. Runo
on kuin onkin ilon lapsi, joka murheistakin luo elähyttäviä voimia.
s. 222: …miten vaikeata
valokuvaajan on saada aikaan kuvia, joissa on aatteellista sisältöä. Kaikki
saattaa riippua vain lyhyestä hetkestä tai auringon välähdyksestä, joka voi
olla jo ohi ennen kuin sen vaikutus selvenee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! Jokainen ilahduttaa.