Finlandia-palkinnon
voittaja 2016. Pieni kirja suuren arkkitehdin kuvitelluista
yöpäiväkirjamerkinnöistä. Viikilän kieli on kaunista, paikoin maistellen
luettavaa. Hienosti on Viikilä kuvitellut minkälaista saksalaisen perheen elämä
kaukaisessa, pimeässä ja kylmässä pohjoisessa on ollut. Berliiniin on kova
kaipuu, mutta työ pakottaa pysymään Suomessa. Talvi ottaa koville, ja
ensimmäisinä vuosina päiväkirjamerkintöjä kertyykin lähinnä vain talvikuukausilta.
s. 155: ”Talvi on täällä ainoa
vuodenaika. Se joka ei ehdi vuodenkierron saatossa hävitä muistista.”
Henkisessä
mielessä elämä silloisessa Helsingissä on ollut aika köyhää. Engel on varmasti
ollut haluttua seuraa seurapiireissä, mutta sarkastisesti hän itse niihin
suhtautuu, s. 85 :
”Välillä kuulen puhuttavan sivistyneistä
seurapiireistä, joissa pärjätäkseen olisi tunnettava jokin ajankohtainen kirja
tai ooppera, mutta voin kaikkialle kutsuttuna vakuuttaa, että mitään
sivistyneitä seurapiirejä ei ole, mitään merkittäviä aiheita ei käsitellä,
mitään älyn salamailmoita ei ole, vain pelokasta kuulumisten vaihtoa, joka
sekin on enemmän kuvitelmaa ja toivetta siitä, miten haluaisi elämänsä olevan
kuin todellisia asioita.”
Mielenkiintoisesti
on Viikilä kuvannut rakentuvan Helsingin äänimaisemaa: joka puolella räjäytellään.
En ole koskaan tullut ajatelleeksi, miten kallioinen Helsingin maapohja on.
Lisäarvoa kirjaan olisi tuonut Helsingin kartat ennen Engeliä ja Engelin
jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! Jokainen ilahduttaa.