Kirjasta saa aluksi sen käsityksen että yksin oleminen
koetaan häpeänä. Yksinäisten kuvataan jäävän kaikesta ulkopuolelle. Jos ei ole
seuraa ei voi mennä ravintolaan, elokuviin, teatteriin; ei oikeastaan voi tehdä
mitään muuta kuin olla yksin. Syynä on pelko siitä mitä muut ajattelevat,
katsovatko säälien tai halveksien sitä pöydässään yksin istuvaa. Jos yksinäiset
todella kokevat näin, on se traagista. Itse en koe tuolla tavalla. Omasta
puolestani voin mennä yksinäni melkein minne tahansa, paitsi oopperan teetanssiaisiin,
siellä kun pitää olla tanssikaveri omasta takaa. En usko, että yksin olemiseni
mitenkään kiinnostaa muita paikalla olijoita. Ja jos kiinnostaa niin miksi
minun pitäisi välittää siitä mitä jotkut minulle vieraat ja yhdentekevät
ihmiset minusta ajattelevat, niin kauan kun en olemuksellani loukkaa ketään. Toki
kaikki on hauskempaa, jos kokemukset saa jakaa toisten ihmisten kanssa.
Kirjan toisessa osassa yksinäiset itse kertovat tarinansa.
Murheellista luettavaa. Loppuosa onkin sitten helpompaa luettavaa, kun tekijä
itse kuvaa yksin olemisensa vapautumisena itsensä toteuttamiseen. Yksin
oleminen ei tarkoita samaa kuin yksinäisyys. Yksinäisyys on tunnetila, eikä se
välttämättä edes edellytä yksin olemista. Pahintahan on olla yksinäinen muiden
keskellä, jos tuntee että ei tule ymmärretyksi tai edes nähdyksi. Eikä ihminen
koskaan ole niin yksinäinen kuin huonossa parisuhteessa. Yksin ollessaan taas
ei ehkä olekaan yksinäinen, kun seurana ovat muistot ja omat ajatukset. Edesmennyt
tätini tapasi sanoa sarkastisesti että jos haluaa viettää aikansa todella
hyvässä seurassa, on parasta tyytyä omaansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! Jokainen ilahduttaa.