Tämä pitkälti omaelämäkerrallinen vuonna 1935 ilmestynyt teos
kuvaa venäläisen perheen elämää Venäjällä ja Ranskassa ennen ensimmäistä
maailmansotaa ja pakoa vallankumouksen alta Suomen kautta Ranskaan.
Historiallisen ajankuvan rinnalla seurataan nuoren tytön Hélènen kasvua
nuoreksi naiseksi. Leimallisinta on päähenkilön tarkkanäköisyys, jolla hän
analysoi ympäristönsä ihmisiä.
Romaanin keskeisin teema on päähenkilön viha äitiään
kohtaan. Hélène näkee armottomasti läpi äitinsä parantumattoman ahneuden,
itsekeskeisyyden ja moraalittomuuden ja hän näkee myös isänsä heikkouden, joka
estää tätä kohtaamasta tosiasioita.
On ymmärrettävää, että tällaisissa olosuhteissa nuoren
ihmisen tunne-elämän on vaikea kehittyä suotuisalla tavalla, joten myös
päähenkilö itse kokee lähinnä negatiivisia tunteita ja kyvyttömyyttä aidosti vastaanottaa
rakkautta. Rakkauden saavuttaminen merkitsee hänelle vain koston välinettä.
Kirja on terävä analyysi siitä, miten lapsuudessa koettu rakkaudettomuus
heijastuu nuoren ihmisen kehitykseen aina aikuisuuteen asti. Kirja päättyy
päähenkilön aikuisuuden kynnykselle, joten lukijalle jää mahdollisuus ajatella,
ettei kaikkea sittenkään ole menetetty. Ainakin
hän isänsä kuoleman jälkeen lähtee omille teilleen ja vapautuu näin äitinsä
ahdistavasta henkisestä otteesta. Ben
Furmania vapaasti lainaten: ihmisellä on mahdollisuus onnelliseen elämään
kurjasta lapsuudesta huolimatta.
Uskotko itse siihen? Että kurja lapsuus ei elämän onnellisuutta varjosta tai estä? Itse en olisi niinkään varma.
VastaaPoistaJutta, Uskon, että lapsuuden ja nuoruuden kokemukset paljolti vaikuttavat ihmisen arvomaailmaan ja minäkuvaan, mutta yhtä lailla uskon, että myöhemmät hyvät ihmissuhteet ja myönteiset kokemukset voivat korjata lapsuudessa heikoksi jääneitä rakenteita. En usko, että ihminen olisi lapsuutensa vuoksi predestinoitu onnettomaksi - tai onnelliseksikaan. Toisaalta eräät tutkimukset ovat osoittaneet, että ihmisen taipumus onnellisuuteen on osittain kirjoitettu jo geeneihin.
Poista