tiistai 25. syyskuuta 2012

Irène Némirovsky: Le vin de solitude





 Tämä pitkälti omaelämäkerrallinen vuonna 1935 ilmestynyt teos kuvaa venäläisen perheen elämää Venäjällä ja Ranskassa ennen ensimmäistä maailmansotaa ja pakoa vallankumouksen alta Suomen kautta Ranskaan. Historiallisen ajankuvan rinnalla seurataan nuoren tytön Hélènen kasvua nuoreksi naiseksi. Leimallisinta on päähenkilön tarkkanäköisyys, jolla hän analysoi ympäristönsä ihmisiä.

Romaanin keskeisin teema on päähenkilön viha äitiään kohtaan. Hélène näkee armottomasti läpi äitinsä parantumattoman ahneuden, itsekeskeisyyden ja moraalittomuuden ja hän näkee myös isänsä heikkouden, joka estää tätä kohtaamasta tosiasioita.

On ymmärrettävää, että tällaisissa olosuhteissa nuoren ihmisen tunne-elämän on vaikea kehittyä suotuisalla tavalla, joten myös päähenkilö itse kokee lähinnä negatiivisia tunteita ja kyvyttömyyttä aidosti vastaanottaa rakkautta. Rakkauden saavuttaminen merkitsee hänelle vain koston välinettä. Kirja on terävä analyysi siitä, miten lapsuudessa koettu rakkaudettomuus heijastuu nuoren ihmisen kehitykseen aina aikuisuuteen asti. Kirja päättyy päähenkilön aikuisuuden kynnykselle, joten lukijalle jää mahdollisuus ajatella, ettei kaikkea sittenkään ole menetetty.  Ainakin hän isänsä kuoleman jälkeen lähtee omille teilleen ja vapautuu näin äitinsä ahdistavasta henkisestä otteesta.  Ben Furmania vapaasti lainaten: ihmisellä on mahdollisuus onnelliseen elämään kurjasta lapsuudesta huolimatta.

Suomalaista lukijaa kiinnostaa tietenkin kuvaus perheen Suomessa viettämästä ajasta heti vallankumouksen jälkeen. Kiintoisaa on myös kuvaus rikkaiden venäläisten elämästä Ranskassa maailmasodan jälkeen. Jotenkin tutun tuntuista kun lukee juttuja nykyisten uusrikkaiden venäläisten elämästä.

2 kommenttia:

  1. Uskotko itse siihen? Että kurja lapsuus ei elämän onnellisuutta varjosta tai estä? Itse en olisi niinkään varma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jutta, Uskon, että lapsuuden ja nuoruuden kokemukset paljolti vaikuttavat ihmisen arvomaailmaan ja minäkuvaan, mutta yhtä lailla uskon, että myöhemmät hyvät ihmissuhteet ja myönteiset kokemukset voivat korjata lapsuudessa heikoksi jääneitä rakenteita. En usko, että ihminen olisi lapsuutensa vuoksi predestinoitu onnettomaksi - tai onnelliseksikaan. Toisaalta eräät tutkimukset ovat osoittaneet, että ihmisen taipumus onnellisuuteen on osittain kirjoitettu jo geeneihin.

      Poista

Kiitos kommentistasi! Jokainen ilahduttaa.