Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkittu teos kuvaa elävästi toisaalta saaristolaisten karua elämää, toisaalta papin asemaa yhteisössään. Pastorskan rooli on kirjassa keskeinen; kirja ottaa kantaa myös naisen asemaan sodanjälkeisessä Suomessa, saaristossa kaukana kasvukeskuksista. Kovaa on ollut, ilot on täytynyt löytää arjesta, työn kautta. Pastorska täyttää ahkeran ja vieraanvaraisen emännän roolin täydellisesti, mutta omat tunteensa hän piilottaa kovan ulkokuoren alle. Lapset on kasvatettava järjestelmällisesti ja hempeilemättä. Vain lehmä saa nähdä sisälle emäntänsä sydämeen. Pappi puolestaan on toista maata, taipuvainen iloisuuteen ja myötätuntoon, aina valmis uhraamaan omaa aikaansa seurakuntalaisten hyväksi - ja  vaimonsa harmiksi. 

Kirjan nimi on  kuvaava: jää on elinehto, jotta talvisaikaan saarten välillä pääsee liikkumaan, mutta yhtä lailla se on saaria eristävä, kohtalokas elementti. Minulle jää nosti mieleen myös eristyneisyyden ihmisten välille, jonka luonteen kylmyys voi aiheuttaa.

Lundberg kirjoittaa elävästi ja sujuvasti. Lukija voi helposti eläytyä kirkkosaaren elämän menoon. Jotkin juonen käänteet tosin tuntuvat melkein keinotekoisesti keksityiltä, mm. papin onneton tapaaminen hänet nuorena käytännöllisesti katsoen raiskanneen kotiapulaisen kanssa juuri pastoraalitenttiä edeltävänä yönä. Kun tapaaminen vielä tapahtui papin äidin toimesta, tuntui episodi liian uskomattomalta.

Hyvin kirjoitettu, mutta ehkei kuitenkaan kovin vetävä lukukokemus sellaiselle, jonka elämässä kirkko ja kirkonmenot eivät ole keskeisiä. 

(Taas nämä rivinvälit kiusaavat: heti kun on editoinut tekstiä uudelleen, rivinvaihto ei enää tottele ollenkaan.)