Jaakko Hintikka: Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka

Kuuluisan filosofin mielenkiintoinen kirja lahjakkaasta rakastetusta ja suuresta rakkaudesta.

   Hintikka viittaa useamman kerran Abélardin ja Héloïsen tarinaan kuvatessaan Merrillin intohimoista suhtautumista heidän suhteeseensa. Rinnastus on hurja: ranskan opettajani luetti minulla aikoinaan tämän tarinan ja minusta se oli suorastaan musertava, varsinkin Héloïsen näkökulmasta.

   Aika mielenkiintoinen on Merrillin ratkaisu sartrelaiseen me-subjektin mahdollisuuden ongelmaan: ”Jos hän on olemassa suunnitelmiensa ja projektiensa kautta, niiden jakaminen toisen ihmisen kanssa luo yhteisen henkilökohtaisen identiteetin, tekee heistä yhden merkityksellisemmässä mielessä kuin heidän ruumiidensa satunnainen yhtyminen. Eksistentiaalisessa mielessä lausuma ”En voi elää ilman häntä” olisi totta sikäli, että toisen henkilön menetys ei tuhoaisi vain heidän kahden jaettua nykyistä elämää vaan myös tavoitteiden ja suunnitelmien verkoston, joka muodostaa heidän jaetun sartrelaisen identiteettinsä, heidän me-subjektinsa.” Kuulostaa kauniilta, mutta näin kai asia on useinkin silloin kun pariskunnalla on yhteinen intohimon kohde. En usko, että Hintikat tässä mielessä olisivat sittenkään niin ainutlaatuisia.

   Hintikka kirjoittaa: ”Se, että Merrillin kaltainen nainen rakasti häntä, oli hänelle täysin ennen kokematon ja odottamaton ilo, mutta samalla myös pelottava, lähes nöyräksi tekevä kokemus.”  Hän toteaa myös että vaikka fyysisen kauneuden herättämä hellyys ja intohimo on ilmeistä, vähemmän ilmeistä on että myös henkinen kauneus voi samoin herättää rakkautta ja jopa intohimoa.

   On rohkeaa ja ilahduttavaa, että tunnettu filosofi kirjoittaa näin avoimen rakkauden tunnustuksen ja syvällisen analyysin suhteestaan. Onkohan tämä leimallista enemmänkin filosofeille; tuli vain mieleeni Esa Saarinen joka ei malta olla tuomatta omaa kuningatartaan esiin joka tilanteessa.

   Kirja on käännetty suomeksi englanninkielisestä käsikirjoituksesta, ja todennäköisesti se on tästä kärsinyt, niin ontuvaa kieli paikoin on. Mm. sivulla 92: ”Mutta sinä sanoit vastaukseksi yritykseeni pyytää anteeksi, että voisit painostaa arvostelemaan pyytämällä anteeksi.” Ote on Merrillin kirjeestä entiselle aviomiehelleen. Ja kirjeen lopussa: ”Toivon, että meillä on yhteistä tarpeeksi perustaksi.”  Tämän lauseen voin sentään ymmärtää, mutta ontuu se silti. Vaikka englannin kielessä  enough tulee pääsanan jälkeen, niin suomessa asia on toisin päin. Lause selkiytyisi pelkästään sanajärjestystä muuttamalla: Toivon, että meillä on tarpeeksi yhteistä (suhteemme) perustalle. Harmi, että huolimaton suomennus pilaa oletettavasti parempaa alkutekstiä.

   Vähän oudolta tuntuu myös kolmannen persoonan ja nimen käyttäminen kun kirjoittaja kertoo itsestään. Vain pienet lapsethan puhuvat sillä tavalla: nyt Ina lopettta ruikutuksen ja sulkee koneen ;)