Jouluaatto on hauska päivä, kun silloin tänne kokoontuu paljon ihmisiä ja varsinkin koiria.
Koirien joulupukki tuli tätä kautta ja jätti pienen paketin jokaiselle neljälle juhlijalle. 

 Elli, joka oli jo osallistunut pakettien tekemiseen oli innoissaan ja avasi lahjat kaikkien puolesta.

Tonttujen apulaisena ...

... sai Elli toimia, kun lahjoja paketoitiin. 

Sauli Niinistöltä kysyttiin, ymmärtääkö Lennu odottaa lahjoja, kun tulevalle perheenlisäykselle tuodaan paketteja. Ja aivan oikein arveli prsesidentti kun totesi Lennun kyllä hyvinkin jotain aavistelevan. Elli nimittäin ainakin oli aivan innoissaan ja varsinkin juuri siitä lahjasta joka oli hänelle tarkoitettu. Mutta pakettiin sekin laitettiin ja vasta huomenna saa Elli sen avata.

Tässä kuvauksessa oli haasteena saada valaistus toimimaan ilman jyrkkiä varjoja. Otin kahdella salamalla niin, että toinen heijasti sateenvarjon kautta ylhäältä vasemmalta ja toinen etuoikealta matalalta.  Yritän nyt muistaa, että oikeanpuoleinen oli se monimutkaisempi laite ja se on nyt ryhmänä  A ja sen arvona oli tässä -2.0, kun B salama oli 0.  

Kertakäyttökamaako

Reili kuukausi sitten ostettu jalkalamppu lakkasi toimimasta. Soitto Bauhausiin, ja asia saatiin kuntoon. Toisin sanoen vein rikkinäisen takaisin ja sain uuden tilalle. Pientä vaivaahan siitä oli, mutta olin kuluttajansuojaan tässä asiassa tyytyväinen. Nyt toivon, että uusi lamppu kestää ainakin takuuaikansa eli 2 vuotta. Tästä otin opiksi, että kuitti kannattaa aina säästää!

Valaisimen kokoaminenkin sujui jo ilman ongelmia, varsinkin kun Elli toimi assistenttina.

 Olisin saanut rahat takaisinkin, mutta uskalsin ottaa tilalle samanlaisen lampun. Pitkään etsittyäni tämä kun on juuri sellainen kuin haluan: pieni ja yksinkertainen, mutta antaa todella hyvän, vieläpä himmennettävän pistevalon. Erinomainen luku- ja käsityövalaisin. Eikä vie paljon tilaa.

Elli siirtyi sohvalle lepäämään,kun homma näytti tulevan valmiiksi.
 

Moorjani Anita, What if this is heaven? How I released my limiting beliefs and really started living.

Anita Moorjani kuvaa kirjassaan, miten NDE (near death experience) sai hänet ymmärtämään monet asiat toisesta, rakkauden ja kaiken yhteenkuuluvaisuuden näkökulmasta. Yksi kerrallaan hän murtaa 10 myyttiä, joita pidetään yleisinä totuuksina ja elämänohjeina. Tärkeimpänä jäi mieleen ajatus, että itsensä tunteminen ja itsensä rakastaminen luo kestävän pohjan elämälle, niin itsensä kuin muidenkin kanssa. Itsensä kieltäminen, esimerkiksi marttyyrimaisessa suhteessa muihin tai yrityksenä aina toimia toisten odotusten mukaisesti, ei johda mihinkään hyvään. Kirjassa on paljon viisautta, ja taidan ostaa itselleni oman kappaleen – tämän lainasin kirjastosta.

Olen aikaisemmin lukenut Moorjanilta kirjan Dying to be me, jossa hän kuvaa NDE kokemustaan. Samaa aihepiiriä on käsitellyt myös neurokirurgi Eben Alexander kirjassaan Totuus taivaasta. Minua nämä ovat kiinnostaneet.

Mustan marraskuun lopuksi saatiin vähän lunta ...

... mutta ylihuomiseksi on jo ennustettu + 6 astetta. Äkkiä piti siis kuvata.

Tuulinen, sateinen ja lumen puutteessa pimeä on alkutalvi ollut. Mutta onneksi marraskuu on jo ohi!
 

Valokuvausta salamalla ja ilman

Nyt on taas se aika vuodesta, jolloin kuvaaminen ilman salamaa ei tahdo luonnistua - ei ainakaan hyvin.  Päivällä yritin luonnonvalossa pikku Leicalla: onnistui joten kuten, mutta ISO 16000 tuottaa rakeisia kuvia, joita ei yhtään isompana viitsi katsoa, saati sitten näyttää. Esimerkit sarjan lopussa.
Illemmalla rupesin pitkästä aikaa kuvaamaan erillisellä salamalla, jonka valo tulee valkoisesta sateenvarjosta heijastumalla.

Tässä Ellin ilme on niin söpö, että rajasin isommaksi. Hyvin näyttää kestävän (ISO400).

Tässä sitten ne Leican kuvat päivänvalossa ilman salamaa (ISO16000)

Metroa nyt hehkutetaan ...

... ja Haukilahden vesitornin Haikaranpesäkin on metron kunniaksi juhlavalaistu oranssiksi. 

Minä vain en pääse tunnelmaan. Nykyiset bussivuorot kulkevat vuoden loppuun - ja hyvä edes niin. Nyt matka Helsingin keskustaan kestää 15 minuuttia. Kun bussilinjat loppuvat ja kaupunkiin pääsee vain metrolla, pidentyy matka-aika vähintään kolminkertaiseksi. Lauantaina kokeiltiin ja matka Kampista kotiin kesti 70 minuuttia. Ensinnäkin reitti kiertää Keilaniemen, Otaniemen ja Tapiolan kautta, kun nyt hurautetaan suoraan pitkin moottoritietä. Mutta ei tämä vielä mitään: lisäksi on tolkuttoman pitkät rullaportaat (Matinkylässä kahdet, Tapiolassa jopa neljät) ennenkuin päästään katutasoon ja bussipysäkille vaihtokyytiä odottamaan. Siirtymiseen kuluu 10-15 minuuttia. Sitten odotetaan bussia, joka joko tulee tai ei tule (lauantaina odotin 25 min). Kävellen pääsee nopeammin, mutta 1,3 km kävely on pitkä, ainakin sateessa. 

No, kaikkeen tottuu, eikä asia kuulu elämän suuriin kysymyksiin, mutta suoraa bussiyhteyttä tulee ikävä. Jotenkin muistelen, että vuosikymmeniä sitten Helsingissä kokeiltiin ns. runkolinjaa, jonka tarkoituksena oli että ihmiset matkustaisivat ensin raitiovaunulla Ruskeasuolle ja siellä siirtyisivät pitemmälle (kuten Haagaan) kulkeviin busseihin. Ilmeisesti systeemi ei toiminut käytännössä, koskapa nykyään pohjoisten lähiöiden bussit matkaavat keskustaan asti, eikä ihmisten tarvitse vaihtaa välinettä kesken matkan. Saa nähdä miten metron kanssa onnistutaan: veikkaan että esimerkiksi Lauttasaaressa ei olla kovin tyytyväisiä. Mitä tästä seuraa: autoliikenne länsiväylällä lisääntyy. Tavoite kai oli päinvastainen. 

Pitäkää metronne, mutta antakaa meidän pitää suorat bussiyhteydet. Jokainen saakoon kulkea itselleen sopivimmalla tavalla.

Talviaamun tunnelmaa

Tutkimus toisensa jälkeen tuo esiin saman tuloksen: luonto lisää hyvinvointiamme. Sehän on selvä, ja sen tietää jokainen joka tässäkin maisemassa kävelee. Yli neljäkymmentä vuotta olen tätä ihaillut, enkä väsy. Jopa tällaisena harmaana, räntäsateisena aamuna näkymä virkistää ja samalla rauhoittaa kuin paraskin meditaatio- tai mindfulness-sessio.
 

Talvi-illan tunnelmaa

Heti kun vähäinenkin lumi valaisee maisemaa, muuttuu näkymä sadunomaiseksi. Katsomme Ellin kanssa ikkunasta ja otamme kuvaa pitkällä valotusajalla. Niin pitkällä, että Elli vaihtaa paikkaa, ja korva jää kuvaan vain aavistuksena kuvan vasemmassa ala-laidassa. Kummituskoira ;)
 

Sohvan valtaus

Elli voi nyt onnitella itseään: talon viimeinen humans only -linnake on vallattu.  
Ostin Emmasohvan viereen jalkalampun lukuvaloksi ja kun asetuin sohvan nurkkaan romaania lukemaan, istui Elli lattialla edessäni onnettoman näköisenä, katsoi anovasti silmiin ja kysyi eikä tässä huushollissa ollakaan tasa-arvoisia.

Vaikka sohvan kunnostuksen jälkeen siitä oli tullut koiravapaata aluetta, eikä Monty saanut enää sille nousta - eikä sitten myöhemmin Ellikään - en voinut enää kovettaa sydäntäni vaan myönsin Ellille luvan kiepsahtaa siihen viereeni. Ei noin kaunista katsetta kukaan voi vastustaa.
 

Sen verran periaatteista jäi jäljelle, että heitin Sandersonien suojaksi sohvan päälle viltin.

Salminen Tuuli, Surulintu

Surulintu on helsinkiläisen Tuuli Salmisen tänä vuonna ilmestynyt esikoisromaani – ja hyvä onkin! Maineikas kirjailija tekee kuolemaa ja hänen viimeinen toiveensa on, että hänelle kolme tärkeää naista – vaimo, sisar ja sisarentytär pääsisivät sopuun keskenään. Kirja on rakennettu kuten lähes kaikki nykyään siten, että äänessä ovat vuoroon eri henkilöt, eri aikoina. Rakenne pysyy kasassa eikä lukija joudu liikaa pohtimaan, missä nyt taas mennäänkään.

Avioparin ja heidän muun lähipiirinsä elämä pyörii kustannusyhtiön ympärillä, jo vaimon edesmenneen isän perua. Ollaan helsinkiläisen sivistyneistön linnakkeessa Korkeavuorenkadulla. Aviomiehen tausta on vaatimattomampi, boheemimpikin. Vaimon taustalla on traumaattinen lapsuus, jota isä on varjellut monilla valheilla ja salailulla. Vähitellen salaisuuksia ja luurankoja alkaa paljastua myös menestyneen kirjailijamiehen takaa.

Hiukan olen kuulevinani kaikuja Helvi Hämäläisen Säädyllisestä murhenäytelmästä. Mutta minun makuuni tässä on silti kaikki kohdallaan. Pidin kovasti ja luin käytännöllisesti katsoen käsistäni laskematta.

Tabucchi Antonio, Kertoo Pereira

Lukupiirin valinta. Maisteri Pereira vastaa Lissabonilainen-lehden kulttuuritoimutuksesta ja on samalla sen ainoa työntekijä. Täydellisen epäpoliittisena henkilönä hän pitäytyy Portugalin  poliittisten intohimojen ulkopuolella ja keskittyy lähinnä kääntämään vanhempaa ranskalaista laatukirjallisuutta. Palkattuaan toimitukseensa harjoittelijan kirjoittamaan elävien kirjailijoiden nekrologeja valmiiksi siltä varalta, että joku näistä saattaisi yllättäen kuolla, hän tahtomattaan sotkeutuu vastarintaliikkeen toimintaan. Loppujen lopuksi Pereirasta tulee arjen antisankari.

Kirja on pieni, vain vajaa 200-sivuinen. Tyyliltään hyvin verkkainen: kaikki kuvataan loputtoman yksityiskohtaisesti, vähän niin kuin lapsille kerrottavassa tarinassa. Ei hassumpi, mutta ei ehkä ihan minun makuuni.

Rulettia keittiössäni

Saatiin lainaksi tällainen koirien ruletti. Elli on oppinut jo taitavaksi ja löytää kaikki namit.

Kissa hiirelle räätälinä

Sadussa hiiri tärvää kissan takkikankaan niin ettei tule kukkaroakaan. Nyt kävi toisin päin: laskin langan menekin niin pieleen, että villapaidan lisäksi tuli huivi ja vielä jäi lankaa yli. Kun ei ole ohjetta, on menekin laskeminen maallikolle näköjään kokonaan korkeimman kädessä.

 

Aamun tunnelma

Aika pimeää on. Kello on vähän yli seitsemän ja on lokakuun loppupuolta. Pitkä matka ensi kesään. Onneksi on valot.

Aikaisin - ja yllättäen - saatiin ensi lumi ja liukkaat kelit. Viime vuonna taisi käydä samalla tavalla, mutta edellisvuonna ruoho viheriöi vielä jouluna. Jotenkin muistelen, että vuosikymmeniä sitten ei talvirenkaiden vaihtamista edes mietitty kuin vasta marraskuussa.

Ensi lumi

Aina se sittenkin yllättää. Nytkään eivät talvirenkaat ole ajoissa alla, vaikka kuvittelin olevani hyvinkin aikaisessa kun varasin vaihdon ensi tiistaille eli 31.10.

Manipuloiva katse

Juuri sattui silmiini tutkimus, jonka mukaan koirat käyttävät ilmeitään, erityisesti katsettaan manipuloidakseen ihmisiä. Tässä ei ole mitään uutta, Elli voi todistaa.

Tätä katsetta en ainakaan minä voi vastustaa.

Westö Kjell, Den svavelgula himlen.

Läsecirkelin kirjavalinta. Kjell Westö ei petä. Mukaansatempaava kirja, mutta lopulta aika surullinen. Tarinassa seurataan pienehkön ystäväpiirin elämää useamman vuosikymmenen ajan. Kirja pureutuu ystävyyssuhteisiin, rakastumisiin ja sosiaalisiin suhteisiin. Kertoja ja useimmat ystävyksistäkin ovat melko keskiluokkaisista oloista, mutta piirin keskushenkilö Alex ja hänen sisarensa kuuluvat varakkaampaan väkeen. 

   Miten alun perin melko tavallisen tuntuisesta Alexista kasvaa toisista ihmisistä piittaamaton egoisti? Onko syynä suvun perinne, jossa taloudellinen menestyminen on kaikkea muuta tärkeämpää, jopa niin että Alexin mieleltään sairas isä suljetaan pois ja hänelle keksitään valheeseen perustuva menestystarina.