perjantai 11. lokakuuta 2019

Villapaita Yume ja mukaeltu Rosewater



Villapaita valmistui ja lankaa jäi yli. Näissä kaksivärisissä malleissa on se kelju puoli, että lankaa jää tolkuttomasti yli. Mutta eipä hätää; jämistä tuli vilapaidan kaveriksi huivi, jota voi käyttää vaikka kauluksena. Villapaidan malli on Isabell Kraemerilta ja huivi Janina Kalliolta.



sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Pamuk Orhan, Punatukkainen nainen




Kirjaston Bestseller-hyllystä mukaan tarttunut, Nobel-palkitun kirjailijan teos.  Pamuk kuvaa toisaalta Turkin yhteiskunnallisia oloja ja toisaalta myyttien ja tarujen nivoutumista ihmisten elämään. Päähenkilö on Cem, varakkaan apteekkariperheen poika, joka vasemmistolaisen isänsä hylättyä perheensä lähtee kaivonkaivajan oppipojaksi tienaamaan itselleen opiskelurahoja. Isättömyys on Cemille ylitsepääsemätön asia ja kaivonkaivajasta tulee hänelle eräänlainen isähahmo, isän korvike. Isäkysymykseen liittyy Cemin pakkomielteinen suhtautuminen kuningas Oidipuksen  ja Sohramin taruihin, joissa kummassakin on kyse isänmurhasta tai pojanmurhasta. Punatukkainen nainen on tavallaan kirjan toinen päähenkilö: 16-vuotias Cem ihastuu tähän itseään vanhempaan teatteriseurueen naiseen niin ikään pakkomielteisesti, mikä loppujen lopuksi johtaa myyttien toteutumiseen. Kannatti lukea.

Onko kohtalo olemassa, ja voiko sitä paeta? Näin kysytään kirjan takakannessa, ja sittähän kirjassa juuri on kysymys.

sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Tähtisilmä



Anna jo se kanatikku!


maanantai 16. syyskuuta 2019

Ishiguro Kazuo, Never let me go




Hyvät arvostelut saanut teos vaikeasta aiheesta herätti monenlaisia eettisiä kysymyksiä. Kirja kertoo englantilaisesta sisäoppilaitoksesta, jossa oppilaat ovat erityisihmisiä. Heille ei paljoa kerrota heidän erityislaatuisuudestaan, mutta viitteitä loppuelämänsä tulevista tehtävistä he saavat. Aika pian lukija tietysti oivaltaa mistä on kysymys, kun tulevat tehtävät liittyvät hoitotyöhön ja luovutuksiin. Opiskelijat ovat siis klooneja, jotka on tuotettu maailmaan elinluovuttajiksi parantumattomasti sairaille ihmisille. Osa opiskelijoista valmistuu suoraan luovuttajaksi, osa heidän hoitajikseen ja osan ura kulkee näiden molempien kautta. Suuri tieteellinen voitto lääketieteelle, suuri moraalinen ja eettinen ongelma ihmiselle. Hyvistä arvosteluista huolimatta minulle tämä oli aika ahdistavaa luettavaa. Kirjailijan aikaisemmasta kirjasta (The remains of the day) pidin huomattavasti enemmän.

lauantai 31. elokuuta 2019

Gardell Jonas, Till minne av en villkorslös kärlek




Jonas Gardellin kirja omasta perheestään. Kirja on osittain faktaa, osittain fiktiota. Myös kertoja vaihtelee: välillä selvästi Jonas itse, minä muodossa, mutta välillä kertoja kuvaa tapahtumia ulkopuolelta – onhan Jonas Gardell  (siis nyt fiktiivinen) kuollut auto-onnettomuudessa! Tapahtumilla ei ole selvää logiikkaa: jäätyään sanaharkassa alakynteen perheen isä häipyy kesken yhteisen lomamatkan, ja äiti kehittelee koko ajan vaihtuvia selityksiä perheenpään poissaololle. Näin siksi että isän lähtö olisi liian häpeällistä suvussa, jossa heikkouksiin ei uskota ja joka on kuuluisa erityisen hyvästä kuulostaan (sic!). Yksi selityksistä on miehen tutkimustyö Yhdysvalloissa. Loppujen lopuksi mies ilmeisesti on todella siellä ollut vierailevana professorina, tosin paljon myöhemmin.


Kirja oli hauskaa luettavaa, mielestäni juuri sen humoristisen tyylin takia, mutta yhteisessä lukupiirissämme kaikki eivät pitäneet kirjaa mitenkään humoristisena. Näin eri tavalla me lukemaamme koemme.


Kirjassa on traagisiakin piirteitä, mm. kiusaaminen ja toveripiirin hyljeksintä, jota pieni Jonas joutui kouluaikoinaan kokemaan sekä äidin dementoituminen. Äidin persoonallisuuden hassuja piirteitä Gardell kuvaa humoristisesti, mutta dementiakuvauksiin tyyli istuu huonommin.  Miten paljon oman sukunsa asioita on moraalisesti oikein käyttää hyväkseen, jäi pohdittavaksi. Omasta mielestäni fiktiivisen romaanin kirjoittajat voisivat ihan itse luoda omat henkilöhahmonsa, toisten mielestä taa ei ole väliä mitä vanhemmistaan kirjoittaa, ainakaan näiden kuoleman jälkeen. 


maanantai 26. elokuuta 2019

Miehiä minun makuuni




Kuuntelin radiosta (Areenasta) ohjelmaa Television tiiliskivet, jossa toimittaja keskusteli Kjell Westön kanssa sarjasta Babylon Berlin. Kuten ennekin Westön ajatuksia kuunnellessa tunsin itsekin tulevani jotenkin fiksummaksi ja oloni tuli keveämmäksi.  Joillakin ihmisillä on minuun tällainen positiivinen vaikutus. Samaan ihanaan mieskatraaseen kuuluvat mm. toimittaja Saska Saarikoski, jonka kolumnit Helsingin Sanomissa aina avartavat oloani sekä lastenpsykiatri Jari Sinkkonen, jonka radio-ohjelmat saavat maailman tuntumaan hivenen paremmalta paikalta. Joukkoon täytyy vielä liittää edesmennyt Claes Andersson, joka humaanien ajatustensa ohella oli myös verraton jazzpianisti. Näissä miehissä jotenkin yhdistyy vahvuus, herkkyys ja hyvyys. On hienoa uskaltaa olla älykäs olematta kyyninen - tai tärkeilevä. Voi kun tällaisia olisi enemmän! Sanoilla on merkitystä!

perjantai 23. elokuuta 2019

Savonlahti Sisko, Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu




Aika iloton kuvaus 33-vuotiaasta vapaaksi toimittajaksi heittäytyneestä naisesta, jonka päivät kuluvat itsensä ajattelemisessa. Kirjoittamiseen ei ole intoa, eikä oikein mihinkään muuhunkaan. Työhakemuksia hän lähettelee, mutta huonolla menestyksellä. Vanhempiin välit ovat kylmän etäiset; yhteyttä hän ottaa lähinnä kun tarvitsee rahaa. Nainen käy terapiassa, mutta sekään ei tunnu johtavan mihinkään. Masennuksestakaan ei liene kysymys; hän kuitenkin jaksaa käydä ystäviensä kanssa ravintoloissa, roikkua Tinderissä ja ryhtyä suhteisiin heti kun vain joku mies hänestä kiinnostuu – edes hetkeksi. Jokaisen kohdalla hän alkaa mielessään kuvitella yhteistä tulevaisuutta, mutta aina itsestään lähtöisin. Hän ei oikeastaan ole kiinnostunut muusta kuin itsestään. Aikamoista haahuilua siis.

Kuitenkin Savonlahti kirjoittaa sen verran vetävästi, että ei kirja kesken jäänyt, vaan luin sen jopa melko lailla yhtä soittoa. Kieli on sujuvaa ja minäkertojan ajatukset lakonisessa humoristisuudessaan tuovat mieleen Sinikka Nopolan kynän jäljen. Ei siis ihan hullumpi kirja, mutta jos tämä on todenmukainen kuvaus nykymaailmasta, niin nyt kolmevitosten elämäntuska muistuttaa omaani kun olin parikymppinen. Ei käy kateeksi!

Vakavammin ajatellen kirja on osuva kuvaus syrjäytymisvaarassa olevasta ihmisestä. Se miksi ihmiset ennen vanhaan aikuistuivat aikaisemmin eivätkä poteneet  tällaista apaattista vellomista, johtui varmaan siitä että oltiin töissä. Koulun jälkeen opiskelemaan ja siitä heti työelämään. Ei ehkä niin hohdokasta, mutta eipähän ollut aikaa ajautua toivottomuuteen.  Työ on parasta sosiaaliturvaa ja vastuu omasta elämästä parasta terapiaa. Nykymaailma ei välttämättä tarjoa tätä mahdollisuutta kaikille.