Kesän odotusta

klikkaa kuva isommaksi

Maaliskuussa valo voittaa. Kun ensimmäiset pälvipaikat paljastuvat, kurkottaa sisäinen katseeni eteenpäin kevääseen ja taaksepäin lapsuuteen.  Lapsi elää intensiivisemmin hetkessä. Ja lähempänä maata kun on, kokee lapsi intensiivisemmin myös vuodenajat. Kevät voittaa talven ja lumi sulaa, kohta kadun pinta kuivuu ja ulos ilmestyvät potkulaudat, nukenvaunut. Hypätään narua, barbia. Pikkukengät jalassa ja polvisukat, sitten nilkkasukat ja vihdoin suvivirsi ja maallemuutto.

Kurkotan kohti kevättä, kesää ja lasta sisälläni. Kurkotan kohti huoletonta, loputonta aikaa.

Pakinaperjantai, haaste 279:  Kurottuva keväinen katse

klikkaa kuva isommaksi

Säihkysääret

Varoituksen sana: tämä pakina on yhtä absurdi kuin mautonkin. Lukemista kannattaa jatkaa vain jos omaa sairaan huumorintajun.

Sinä lokakuun lopun myöhäisenä iltapäivänä katu oli sateen jäljiltä märkien lehtien peitossa. Aurinko oli tullut esiin ja paistoi jo alhaalta kun Aliisa ajoi mäkeä alas pyörällään. Hän oli juuri ehtinyt ajatella, että märkien lehtien päällä pyörä oli huonosti hallittavissa, kun hän kuuli kääntyvän raitiovaunun kolistelevan nurkan takaa. Hän nosti katsettaan märistä lehdistä, ja silloin aurinko häikäisi hänen silmänsä eikä hän nähnyt enää mitään.

Kun Aliisa seuraavan kerran avasi silmänsä, hän makasi yksin pienessä sairaalahuoneessa. Yöpöydällä oli maljakossa kukkia ja niiden vieressä kirja. Kukkien keltaiset ja oranssit värit toivat hänen mieleensä märät koivun ja vaahteran lehdet, jotka olivat saanet hänet menettämään pyöränsä hallinnan. Mitä oikein oli tapahtunut? 

Hän ojensi kätensä ja tarttui yöpöydällä lojuvaan kirjaan. Jalkakirja? Kirjassa oli kokoelma erilaisten jalkaproteesien kuvia. Aliisa kohotti peittoa ja järkyttyi näkemästään: hän oli menettänyt polvesta asti molemmat jalkansa. Oli hankittava proteesit. Siksi siis jalkakirja. 

Kirjassa oli jalkoja jos jonkinlaisia: oli pitkiä ja lyhyitä sääriä, soukkia ja lihaksikkaita pohkeita, siroja nilkkoja, tukevia nilkkoja. Oli kapeita jalkateriä ja leveitä. Oli pitkiä kapeita varpaita ja oli pallovarpaita. Nyt saisi Aliisa valita itselleen sellaiset unelmasääret, joita aina oli ihaillut. Aliisa ei tiennyt pitäisikö hänen itkeä vai nauraa.

Ennen kuin oli saanut ajatuksiinsa mitään tolkkua, Aliisa havahtui herätyskellon hälytysääneen. Hän ravisti itsensä kunnolla hereille ja heitti peiton syrjään. Hän olikin omassa vuoteessaan – ja molemmat jalat olivat tallella.

Pakinaperjantai, haaste 278: Jalkakirja

XXXXL

klikkaa kuva isommaksi

Hanna-Leenan päätä pyörryttää, kun hän kahvilassa lukee Keilaniemeen suunnitelluista tornitaloista.  Pyöreät talot tulevat olemaan korkeimmillaan jopa 40-kerroksisia. Näköalat tulevat olemaan huikeat, mutta huipulla tuulee. Ylimmissä kerroksissa neliöhintojen ennustetaan kipuavan 15000 euroon!

Ihmiset haluavat asua korkealla. Tätäkin Hanna-Leenan on vaikea ymmärtää. Korkealta tietysti näkee kauas, mikä on hyvä, mutta rajansa kaikella. Lapsena Hanna-Leena asui yhdeksännessä kerroksessa, josta näki puiston yli eduskuntatalolle asti. Mutta oikein lähelle ei sitten nähnytkään. Parvekkeelta tosin saattoi kurkistaa alas ja seurata miten leikkiautot ja muurahaisihmiset vilisivät kadulla. Myöhemmin Hanna-Leena asui neljännessä kerroksessa, koivunlatvojen tasalla. Siinä oli jo lähempänä maata ja elämää.

Minkälaista mahtaa olla neljännessäkymmenennessä kerroksessa? Se on aika kaukana ihmisen mittakaavasta, tuumii Hanna-Leena. Hanna-Leena muisteli työmatkaa New Yorkin toimistolle Rockefeller-Centerin huipulle: siellä hänestä ei tuntunut mukavalta, enempää kuin yhtä korkealla sijaitsevassa hotellihuoneessaankaan.

Miten kaikesta on tullut niin suurta? Kaikesta pienestäkin. Tätä Hanna-Leena jäi miettimään kun hän maustekaappiaan kolutessaan huomasi, miten maustepurkitkin ovat kasvaneet: vanhimmat purkit, jotka ovat asettuneet taloon samaan aikaan Hanna-Leenan kanssa muutama vuosikymmen sitten, ovat tuskin puolta siitä mitä uusimmat.

Mutta niinhän kaikki muukin on muuttunut: ennen Jaffa oli kolmanneslitran pulloissa ja siitä riitti lasillinen kahdelle (Coca-cola oli vielä pienempi), nyt puolentoista litran limsapullo on vakiotavaraa. Karkkipussit ja suklaalevyt painoivat parhaimmillaan sata grammaa. Paljonko ne nykyään mahtavatkaan painaa, ehkä varttikilon? Sipsipussit ovat megaluokkaa ja hampurilaiset jättiläisiä.

Aika kummallista, että aikana, jolloin laihduttaminen on lähes kansalaisvelvollisuus ja jolloin ravintoaineiden terveysvaikutuksista tiedetään enemmän kuin koskaan ennen, ruokaa ja erityisesti roskaruokaa tulvii päällemme hyökyaallon tavoin. Ihmisen aineenvaihdunta tuskin on voinut muuttua samassa tahdissa.

Tätä pohtiessa Hanna-Leenan pää menee yhä enemmän sekaisin ja hän tarvitsee kahvia. Mutta nyt ei mikään pieni riitä; hän tilaa itselleen kaksinkertaisen tuplaespresson.

klikkaa kuva isommaksi

Pakinaperjantai, haaste 276: kaksinkertainen tuplaespresso.