Muotokuvia - pikkuhukka

Katajanmarjat ja vähän muutakin

Katajaan on ilmestynyt marjoja. Sanotaan että niiden kypsyminen kestää kolme vuotta ja että ne eivät Suomessa koskaan kypsy. Ei niistä taida olla ginin mausteeksi.

 Marjakuuseenkin on ilmestyntyt marja. Yksi! Toisissa taas niitä ei ole ollenkaan.

Maksaruoho alkaa saada väriä poskiinsa. 

 Ja vielä kesän viimeinen kukkija. Tätä olen jännityksellä odottanut koko kesän: tuleeko ollenkaan kukkia. Olin toivonut että se olisi ollut syysleimu, mutta nyt siitä pullahti tällainen pieni sininen, vähän ruusuruohon näköinen otus (joka se kuitenkaan ei ole).
 

Makrotex-haaste 2016/08: Luonto 

Moorjani Anita, Dying to be me

Anita Moorjanin muistelmateos kuvaa Hodgkinin lymfoomaan kuolevan naisen kokemuksia sairastamisesta sekä ennen kaikkea täydellisestä paranemisesta sen jälkeen kun potilas oli elintoimintojen ehdyttyä jo vajonnut koomaan. 

Moorjan kuvaa kokemuksiaan kooman ajalta, miten hän kuuli lääkärien keskustelun toisessa huoneessa ja miten hän oli selvillä veljensä lentomatkasta hänen luokseen. Tätä kokemusta kuvataan termillä NDE (near death experience).
   NDE:n aikana Moorjan tuli ymmärtämään mikä on ihmisen todellinen minä, miten ihmisen todellinen minä on osa universaalia energiaa ja yhteydessä kaikkeen muuhun olevaiseen. NDE on jotain mitä ei voi tavoittaa fyysisten aistien avulla ja siksi kokemusta on vaikea sanoilla kuvailla. Moorjani kuvaa sitä täydellisenä, ehdottomana rakkautena. NDE on tila, jossa aikaa ja paikkaa ei ole: kaikki on kaikkialla ja kaiken aikaa. (Vähän niin kuin kvanttifysiikassa). 
   Hong Kongissa asuvana Hindu-suvun jäsenenä ja brittiläisen koulutuksen saaneena Moorjanin tausta on monikulttuurinen.  Vaatimukset soveliaasta elämästä mm. järjestettyine avioliittoineen olivat ristiriidassa hänen omien tavoitteidensa kanssa. Moorjanilla oli voimia kulkea omaakin tietään, joskin hän parantumisensa jälkeen tuli siihen käsitykseen, että hän sairastui ensisijaisesti koska hän muita miellyttääkseen oli toiminut omaa sisintään vastaan.

Uskomattoman mielenkiintoinen kirja! Lainasin kirjastosta.

Kotikadun varrella

Mustaa ja valkoista -haaste: Kotikadulla

klikkaa kuva terävämmäksi

Kotikatuni on hiljainen, kuin maalaisraitti, vaikka onkin reilun kilometrin päässä tulevasta metroasemasta ja Ison Omenan markkinahulinasta.

klikkaa kuva terävämmäksi

 Kadun varrella on pari rivitaloa, ajalta jolloin rakennukset sijoitettiin maaston mukaan ampumatta ensin kaikkea maan tasalle.

klikkaa kuva terävämmäksi

Muut rakennukset ovat omakotitaloja; uuttakin pukkaa, mutta vielä on jäljellä muutama kaunis puutalo väljine pihamaineen. 

Tämä on minun maisemani, jossa viihdyn ja jossa ennenkaikkea viihtyy oma kultainen koirani.

 

Rajala, Panu: Intoilija, Fotografin muistikuvat

Panu Rajala kirjoittaa muistikuvia I.K. Inhan nahkoissa, minä-muodossa.  Ja hyvin kirjoittaakin: tyyli on mukavasti vanhahtavaa, vähän Aleksis Kivenkin hengessä. Osin tyyli ehkä johtuu lähdemateriaaleista, joita on runsaasti. Kuitenkin teksti soljuu luontevasti, eikä lukijalle tule mieleen mitään leikkaa-liimaa  -tunnetta. Panulalla on kieli hallussa.

   Kiinnostavinta on lukea valokuvaamisen historiaa. Miten vaivalloista on ollut valokuvauksen pioneerien työ! Ja kun tähän vaivaan liittyy vielä matkaaminen erämaissa jalan tai polkupyörällä, niin ihailtava on Inhan sitkeyttä. Todellinen intoilija hän kiinnostuksen kohteensa suhteen oli!

Pari asiaa erityisesti kiinnitti huomiotani:

Karjalaisuudesta, s. 158-159:   … ja siellä toinen silmä vesissä, toinen ilossa kerrottiin, ettei kylässä enää ollut muuta syötävää kuin hienonnettuja pahnoja, niin oli säälimme syvä, mutta emme kuitenkaan tunteneet samaa synkkää masennusta, jonka moinen tieto muualla herättää. Kohtalon kovuus ei ole murtanut Karjalan kansan mieltä. Se on köyhyydessäänkin yhtä rattoisa ja viehkeä. Kovan onnen kohdatessa se lohduttaa itseään iloisella mielellään. Runo on kuin onkin ilon lapsi, joka murheistakin luo elähyttäviä voimia.

s. 222: …miten vaikeata valokuvaajan on saada aikaan kuvia, joissa on aatteellista sisältöä. Kaikki saattaa riippua vain lyhyestä hetkestä tai auringon välähdyksestä, joka voi olla jo ohi ennen kuin sen vaikutus selvenee.

Vielä kesäkukkia

Elli poseeraa

 Sisällä

ja ulkona auringossa
 

ja varjossa

Pihalla

Sateitten jälkeen vihdoin aurinkoa: pihalla suorastaan kuuma.  Elli vahtii ja minä kuvaan kukkia. Vielä on kukkaan puhjennut yksi pinkki ruusu, toinen niistä jotka istutettiin tänä vuonna. Maksaruoho alkaa saada väriä.

Kuvat on 105 mm:n makrolla. Elli täydellä aukjolla f/2,8, muut f/10.

 

Gräsanoja

Kävelyllä pitkin jokivartta. Vähän matkan päästä tullaan marinaan, jossa laiturien kupeessa uinailevat toinen toistaan komeammat veneet. Täällä silmää ilahduttavat pikkuruiset soutuveneet, jotka lienevätkin ainoita, jotka kykenevät Gräsanojassa etenemään. Jotenkin tunnelmallisen näköisiä, mielestäni. 

Tässä taas mustavalkoisuus on ylivoimainen värikuvaan nähden. Mutta mausteeksi jätin jäljelle häivähdyksen väreistä. Sitä tuskin huomaa, mutta mielestäni kuitenkin elävöittää.

 Väreissä siis tällainen. Kuva ei erityisen hyvä: kännykällä napattu.

 

Sade

Kun en onnistunut saamaan kuvaan sateen juovia, niin tyydyn pisaroihin. Kokeeksi erilaisella syvyysterävyydellä.

Ensin täydellä aukolla (eli tällä linssillä f/4)

ja sitten kunnolla himmennettynä (f/11) 

Kummatkin on tarkennettu ikkunaan, ei taustaan. Ylempi on lähempänä sitä mitä tavoittelin. Olisi ehkä pitänyt valita valovoimaisempi objektiivi, niin olisin saanut taustan vielä epäterävämmäksi. Nyt se kuitenkin on myöhäistä, koska pisarat ovat kuivuneet. On tämä hauskaa, tämä leikkiminen!

 

Elokuun iltataivas

Aikaisemmin pohdin mustavalko- ja värikuvauksen eroja ja päädyin siihen, että ollakseen mustavalkoista parempi pitäisi värillä olla kuvassa joku merkitys an sich. No, näissä iltataivaskuvissa väri puoltaa paikkansa:

Valokuvatorstai, haaste 2016/06/ 415: Kesäyön unelma

Kuva muuntuu: mustavalkoisuus tuo kuvaan tunnelmaa

Vieläkin sataa. Haluaisin saada sateen kuvaan, mutta se ei ihan helposti onnistu. Edes kolmen sekunnin valotus aukolla f/22 ei juurikaan tuo kuvaan toivomiani sadeviiruja. Tunnelmaa voi kuitenkin tavoitella värimuunnoksilla:

Lempilelut

Gööttisivustolla vaihdetaan tietoa lempileluista. Laitetaan nyt tännekin muistiin kuva Ellin lemppareista.

Pääasiassa vain pehmolelut kiinnostavat. Kumilelut saavat olla omissa oloissaan. Joskus pehmolelut tulevat suolistetuiksi saman tien, mutta jostain syystä nämä rakkaimmat ovat kestäneet hyvin. Hirvi on vanhin - ja kaikkein rakkain: se on hankittu jo ennen Ellin kotiintuloa ja jo pariin kertaan parsittu. 
Hirven Elli hakee usein mukaansa illalla nukkumaan käydessään.

Lammas on myös kestosuosikki: se ostettiin Espoon eläinsairaalasta viime joulukuussa kun Elli oli siellä leikkauksessa. Mustin ja Mirrin apina on uushankinta ja erittäin mieluinen.

 Tein vertailun vuoksi kuvan väreissä ja mustavalkona. Oikeastaan värikuva on parempi vain silloin kun väreillä on kuvassa joku funktio tai lisäarvo. Tässäkin minusta mv on parempi. Jos ajattelen joitakin mv-klassikkoelokuvia, niin tuntuisi suorastaan kiusalliselta nähdä niitä väreissä.

 

Sataa

 Sade on omalla tavallaan kaunista ja rauhoittavaakin, mutta koiralle sitä turha selittää. Ainakaan Elli ei näytä ymmärtävän, miksi emäntä ei väännä hanaa kiinni.

Kävin katsomassa Taneli Eskolan valokuvanäyttelyn Valokuvataiteen museossa. Hienoja ja vaikuttavia kuvia, joiden ääreen oli hyvä pysähtyä. Melkein kaikki olivat mustavalkoisia. 

Vaikka väriteknologia on kehittynyt huimasti ja mahdollisuus värin tallentamiseen on tietysti välttämätöntä, kannattaa silti välillä jättää värit pois. Ainakin sadekuviin mustavalkoisuus sopii mielestäni paremmin. Ja Ellin katsekin tulee paremmin ymmärrettäväksi ilman värejä. Oleellinen pääsee paremmin esille. Toisinaan less is more.

Ei tällaisena päivänä oikein muuta voi tehdä kuin pötkötellä sängyllä ja

 kääntää välillä kylkeä 

No, onneksi ikkunasta sentään voi tarkkailla maailmanmenoa. Se onkin Ellin mielipuuhaa. 

Parasta kesässä ...

... on valo ja kukat. Helteestä ei ole niin väliä, pääasia että ulkona on kiva olla. Ja valoa riittää aamuvarhaisesta iltamyöhään. Varhainen aamukävely koiran kanssa. Valon ansiosta valokuvaaminenkin on paljon antoisampaa kuin talvella, jolloin luonnonvalo on harvinaisempaa herkkua. Ja kukat taas ovat ehtymätön aihe valokuvaajalle. Taidan olla ihan addiktoitunut! Tässä tämänpäiväinen kukkakuvani (tai kaksi). Nämä ovat pikkuruisia ruususia, joita pihani nyt pursuaa.

Makroviikot, haaste : parasta kesässä

Hauskimmat tapaamiset ...

... ovat usein niitä, jotka syntyvät spontaanisti, hetkessä. Niinkuin eilen jolloin sattuma toisensa jälkeen johdatti kokoon kokonaisen sukukokouksen. Mukana oli isoja ja pieniä, vanhoja ja vauvoja, koiria ja ihmisiä.  
 

  
Lämmintä riitti niin, että tuolit siirrettiin terassilta nurmikolle varjoon;

jotkut taas viihtyivät parhaiten marjakuusen oksien suojassa, kuin omassa majassaan.