Haahtela Joel: Adèlen kysymys

Minämuotoon kirjoitettu pienoisromaani kertoo Helsingin yliopiston klassillisten kielten opettajan matkasta eteläranskalaiseen luostariin tutkimaan pyhimykseksi julistetun naisen tarinaa. Nainen, pyhä Adèle, oli selvinnyt vahingoittumattomana pudottuaan jyrkänteeltä 900 vuotta sitten. Kimmokkeen tutkimusmatkalleen mies saa tuttavaltaan, joka oli kokenut ihmeellisen parantumisen jouduttuaan sattumalta kosketuksiin pyhän Adèlen jäämistöä sisältävän lippaan kanssa. Perusteellisten tutkimusten jälkeen Adèleen liittyvät tapahtumat jäävät lopullisesti varmistumatta, mutta tutkimuksen aikana mies tekee matkan myös omaan historiaansa.  Voiko ihmeitä tapahtua?

Otteita:

Sivulla 92: ”Ihmiset odottavat mieluusti nopeita ihmeitä, mutta hitaita ihmeitä he eivät edes huomaa. Ja maailma on kuitenkin täynnä hitaita ihmeitä. Usein johdatuksen näkee vasta jälkikäteen.”

Sivulla 99: ”Jos hyveestä tulee ylpeyden aihe, silloinhan se lakkaa olemasta hyve.”

Sivulla 163: ” …. ajattelen, että meissä kaikissa on lommo valmiina. Lommo ei koskaan oikene, mutta meidän tehtävämme on löytää paikka, jossa sen kanssa voi elää. Ja kerätä ympärillemme ihmiset, jotka eivät välitä sen olemassaolosta, tuomitse meitä.”

Kirjoittaja on kirjailija ja lääkäri. Hänen romaaninsa ovat voittaneet kirjallisuuspalkintoja ja olleet Finlandia- ja Runeberg-palkintoehdikkaana.

Turunen Saara: Sivuhenkilö

Kirjan takakannessa sanotaan näin: ”Sivuhenkilö on kirpeä ja suorasukainen romaani yhdestä vuodesta kirjoittajansa elämässä. Se käsittelee taiteilijuutta ja tunnustuksen kaipuuta, tappion hetkiä ja voittamisen kummallisuutta, odotuksia ja todellisuutta, jotka kulkevat alati omia teitään.” Luonnehdinta on osuva.

Kirja siis kertoo kirjailijasta (onko autofiktiivinen vai ei, en tiedä) jonka identiteetti tuntuu olevan hukassa. Toisaalta hän on elämässään hyvin itsenäinen eikä halua ottaa ohjeita toisilta, toisaalta hän on niin hyväksynnän kipeä, että tulee toimineeksi vastoin sisintään. Siksi hän on kaiken aikaa jotenkin hukassa itseltäänkin. Kirjoittaminen ei suju ja elämä on yhtä haahuilua. Yllättäen hänen vuoden takainen - ja ainoa - teoksensa palkitaan ja hän joutuu julkisuuden myllytykseen. Yllätys on että julkisuus saa hänet tuntemaan yhä enemmän vieraantuneeksi itsestään. Ehkä loputa oman identiteetin etsintä alkaa kypsyä ja kirjan lopussa hän taas pääsee kirjoittamisessa vauhtiin. Arvelisin, että hän alkaa nyt kirjoittaa kirjaa jonka juuri olen lukemassa. (Vähän samantapainen pyörähdys kuin Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä  –kirjasarjassa.)

Pidin tästä kirjasta, jonka tempo on rauhallinen. Paljoa ei tapahdu, mutta arkipäivän kuvauksen lomassa on ajatusta, kuten esimerkiksi

sivulla 156: ”… Ja täällä minä olen näissä juhlissa, ulkopuolisena muiden kaltaisteni joukossa.”

ja  ….. ”Eihän taiteilija itse ole koskaan se kuva, joka hänestä on myöhemmin luotu. Taiteilija on vain surkea ihmispolo niin kuin kaikki muutkin, olipa hänen maineensa kuinka verraton tahansa.”

tai sivulla 219: ”Halusinko, että minusta pidettäisiin? Ja jos halusin, miksi sitten olin rehellinen.”

Kirjassa käsitellään hyvin paljon sitä, miltä kritiikki kirjailijasta tuntuu. Kuinka syvästi ilkeä kritiikki - tai täydellinen hiljaisuus - voi viedä kirjailijalta uskon itseensä ja suorastaan lamauttaa koko kirjoittamisprosessin. Samaa teemaa käsittelevät Juha Itkonen ja Kjell Westö uudessa kirjassaan 7+7, jossa miehet käyvät kirjeenvaihtoa keskenään. Kyseinen teos on minulla juuri meneillään, joten siitä myöhemmin, mutta kovin kiinnostavalta vaikuttaa!