Kertomus viiden, Lapin sodan aikana saksalaisten matkaan lähteneen naisen kärsimysvaelluksesta norjalaiselta vankileiriltä Suomen Lapin läpi. Häväistyinä saksalaishuorina kukaan ei heitä halua ottaa vastaan. Nälkä, kylmyys ja väsymys painavat, kun he vaeltavat halki poltetun maan. Joku satunnainen vastaantulija saattaa heitä hivenen armahtaa, antaa leipäpalan ja kohtelee ihmisenä. Useimmat kuitenkin katsovat sivuun tai syytävät herjauksia. Matkan alussa naiset ovat toisilleen ventovieraita. Vähitellen heidän välilleen kuitenkin muodostuu jonkinlaisia siteitä, ei kuitenkaan niin vahvoja, että he sopisivat mistään myöhemmästä yhteydenpidosta. Vaikean ratkaisun eteen he joutuvat, kun heistä vanhimman, Ailin, jalat eivät enää kanna ja hän joutuu yksin jäämään tien poskeen.
Lohduttoman synkkää luettavaa, vaikka Kinnunen kirjoittaa niin hyvin, että lukeminen sujuu joutuisasti. Ympäristön, samoin kuin naisten tunnelmien ja mietteiden kuvaaminen on elävää. Matkan tekoon on helppo samaistua. Jotain kuitenkin jää mielestäni puuttumaan. Olisin halunnut paremmin päästä selville syistä miksi naiset olivat saksalaisten matkaan lähteneet. On vaikea uskoa, että sodan loppuvaiheessa aikuinen nainen tuon ratkaisut olisi tehnyt vain siksi, että arki tylsän aviomiehen kanssa kyllästyttää. Melko lailla auki myös jäi, mitä naisille korpivaelluksen jälkeen tapahtui. Päähenkilön osalta annetaan kyllä Vaasan poliisilaitoksen huolto-osaston pöytäkirja, jonka mukaan Irene Eeva Miettinen määrätään vuoden ajaksi irtolaisvalvonnan alaiseksi. Sujuvan kerronnan ja elävän maiseman kuvauksen oheen olisin kaivannut syvempää psykologista otetta.
