Hannu Väisänen: Taivaanvartijat

Hannu Väisäsen omaelämäkerrallisen romaanisarjan uusimmassa osassa päähenkilö joutuu kirkkoväen tarkkaan syyniin ennen kuin pääsee toteuttamaan haavettaan alttaritaulun tekijänä. Väisänen taitaa tuntea hyvin seurakuntaelämän vaikuttajatyypit, niin elävästi hän henkilönsä kuvailee.

Väisäsen maalaileva kirjoitustyyli on nautittavaa, varsinkin silloin kun sitä ryydittää kirjailijan mainio hiljainen huumori. Väisänen ei erikseen alleviivaa hekoheko-vitsikkyyttä, mutta hän kutoo huvittuneen näkökulmansa tekstinsä lomaan hykerryttävän taitavasti. Esimerkiksi sivulla 254 kuvataan, miten ”ruotsalaisten tapa surra (hautajaisissa) näyttää aivan toisenlaiselta kuin meillä. En tiedä onko heidän surunsa kevyempää, mutta he vaikuttavat kevyemmiltä, aivan kuin heillä olisi tiedossaan tuonpuoleisia hyviä uutisia. Tai kuin he istuisivat tulevaisuutta kohti matkaavassa valoisassa kulkuneuvossa.” Kuvataiteilijana Väisäsellä on myös kirjoittaessaan taito maalata kuvia lukijan silmien eteen, mikä juuri tekee hänen kirjoistaan omanlaisiaan.

Jos nyt jotain haluaa arvostella, niin ehkä maalaustaiteen erikoisterminologian runsasta käyttämistä. Aihepiiriin vihkiytymätön lukija tunsi jäävänsä vähän ulkopuoliseksi ja suoraan sanoen pääsi paikoin pitkästymään. Minulta kirja jäi hetkeksi jopa kesken, kun otin välillä käteeni jotakin senhetkiseen mielentilaani sopivampaa luettavaa. Taivaanvartijoihin palasin toki myöhemmin ja luin loppuun.

Ihan yhtä ihastunut tähän en ollut kuin sarjan aikaisempiin osiin, Toiset kengät ja Kuperat ja koverat .

Panu Rajala: Lavatähti ja kirjamies

Tämän halusin lukea, koska Rajalan aikaisempi teos, Naistenmies ja aatteiden – Juhani Ahon elämäntaide, oli minusta erinomaisesti kirjoitettu. Panu Rajalan enempää kuin Katri Helenan ihailijaksi en sen kummemmin lukeudu.

Kirjaan tarttuminen oli toki senkin vuoksi kiinnostavaa, kun halusin nähdä, mikä siinä on saanut puolet Suomen kansasta, siis Katri Helenan ihailijat, niin syvän suuttumuksen valtaan. Kirjasta syntyneessä ennakkokohussa Panu Rajalaa on vedetty kölin alta sen verran raskaasti, että ihmetys heräsi – varsinkin kun kirjassa ei ole mitään, mikä olisi loukkaavaa tai sopimatonta. Paljon paheksutut intiimit makuuhuonekuvauksetkin puuttuvat kokonaan.  Ehkä kiukun puuskien kuvaaminen on sitten ollut se majesteettirikos, josta Rajala on haluttu tuomiolle. En tiedä, onhan mm. Juho Kusti Paasikiven temperamentista esitetty kuvauksia ilman sen suurempaa kansallista närkästystä. Kumpaakin osapuolta, lavatähteä ja kirjamiestä, tekijä kuvaa paikoin lempeän sarkastisesti ja mielestäni melko tasapuolisesti. Olisiko niin, että monet ovat tuohtuneet kirjaa lukematta.

Joka tapauksessa kirja on ihan sujuvasti kirjoitettu ja yleisempääkin kiinnostavuutta sillä on, kuvaahan se toisaalta kahden eri maailmoissa elävän ihmisen vaikeutta aikuisena asettua itselleen vieraaseen arvomaailmaan. Kun toinen on akateemisesti suuntautunut analyyttinen ajattelija ja toinen henkimaailman johdatukseen tukeutuva intuitiivinen luonnonlapsi, on selvä, että haasteita on edessä. Julkisuuden hallinta tuo suhteeseen omat vaatimuksensa. Kun tuttavuus alun perin lähti liikkeelle Rajalan kiinnostuksesta saada Katri Helenan kokemusten rohkaisemana yhteys edesmenneeseen puolisoonsa, ja kun tuttavuus hyvin nopeasti - julkisuuden hallintasyistä – johti kihlaukseen ja niin edelleen, on ihme että yhteistä taivalta riitti niinkin pitkään, varsinkin kun yhteydet henkimaailmaan - tuttavuuden alkuperäinen kulmakivi - loppujen lopuksi kääntyivät suhdetta rasittavaksi eivätkä rakentavaksi ainekseksi.

Lakeija

klikkaa kuva isommaksi

En tiedä, pitääkö Venny itseään pomona, joka komentaa lakeijansa lähtemään kävelylle - vaiko lakeijana, joka auttaa ulkoiluttajansa kantamalla kengät tämän eteen. 
(Valokuvatorstain haastetta varten olisin halunnut kuvata Vennyn ylioppilaslakki päässä, mutta en saanut lakkia pysymään paikoillaan.)



Valokuvatorstai, haaste 284: Roolihahmo

Kynttilä kevätauringossa

klikkaa kuva isommaksi

Makroviikot, haaste 101: Kynttilä

Punainen

klikkaa kuva isommaksi

Kirjainhaaste 29: Loppukirjaimet = NEN. Aika helppo, kaikki diminutiivit ja hyvin monet adjektiivit kun loppuvat juuri noin, esimerkiksi pikkuinen, punainen, kesäinen herkku. 

Vaikeampi on löytää kohteita toisenlaisista sanoista. No, onhan perhonen:

klikkaa kuva isommaksi

klikkaa kuva isommaksi

Uusi runko D600

klikkaa kuva isommaksi

Hymynaaman silmät näyttävät vähän verestävän. Silmät ovat minullakin olleet lujilla kun olen tihrustanut kuvaputkea yrittäessäni saada uutta kameraa toimimaan. Nikonin ruokakuvauskurssin tuloksena vaihdoin Nikonin D7000-rungon täyskennoiseen malliin D600. Yllätys odotti kotona, kun Photoshopin camera raw ei osaakaan käsitellä uuden kamerani raw-kuvia!

Eilisilta meni pähkäillessä: nyt olen ladannut Lightroomin ilmaisen kokeiluversion ja saanut sen toimimaan. Lopulta sain toimimaan myös Nikonin oman ViewNX2-ohjelman, joka sekään ei aluksi muka osannut käsitellä D600-rungon raw-kuvia. Näillä kahdella voi siis aluksi korjailla valkotasapainot, valotukset ym. pimiöjutut, ja sitten siirtää kuvat TIFF- tai JPG-muodossa Photoshopiin. Ei pääse kuvaajalla aivosolut herpaantumaan!


Valokuvatorstai, haaste 283: Hymiö

Venny hoidossa

klikkaa kuva isommaksi

Mukavia nämä liukuestesukat: niissä on oikein sopiva suutuntuma!