tiistai 30. huhtikuuta 2013

Hannu Väisänen: Taivaanvartijat








Hannu Väisäsen omaelämäkerrallisen romaanisarjan uusimmassa osassa päähenkilö joutuu kirkkoväen tarkkaan syyniin ennen kuin pääsee toteuttamaan haavettaan alttaritaulun tekijänä. Väisänen taitaa tuntea hyvin seurakuntaelämän vaikuttajatyypit, niin elävästi hän henkilönsä kuvailee.

Väisäsen maalaileva kirjoitustyyli on nautittavaa, varsinkin silloin kun sitä ryydittää kirjailijan mainio hiljainen huumori. Väisänen ei erikseen alleviivaa hekoheko-vitsikkyyttä, mutta hän kutoo huvittuneen näkökulmansa tekstinsä lomaan hykerryttävän taitavasti. Esimerkiksi sivulla 254 kuvataan, miten ”ruotsalaisten tapa surra (hautajaisissa) näyttää aivan toisenlaiselta kuin meillä. En tiedä onko heidän surunsa kevyempää, mutta he vaikuttavat kevyemmiltä, aivan kuin heillä olisi tiedossaan tuonpuoleisia hyviä uutisia. Tai kuin he istuisivat tulevaisuutta kohti matkaavassa valoisassa kulkuneuvossa.” Kuvataiteilijana Väisäsellä on myös kirjoittaessaan taito maalata kuvia lukijan silmien eteen, mikä juuri tekee hänen kirjoistaan omanlaisiaan.

Jos nyt jotain haluaa arvostella, niin ehkä maalaustaiteen erikoisterminologian runsasta käyttämistä. Aihepiiriin vihkiytymätön lukija tunsi jäävänsä vähän ulkopuoliseksi ja suoraan sanoen pääsi paikoin pitkästymään. Minulta kirja jäi hetkeksi jopa kesken, kun otin välillä käteeni jotakin senhetkiseen mielentilaani sopivampaa luettavaa. Taivaanvartijoihin palasin toki myöhemmin ja luin loppuun.
Ihan yhtä ihastunut tähän en ollut kuin sarjan aikaisempiin osiin, Toiset kengät ja Kuperat ja koverat .

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Jokainen ilahduttaa.