Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Tämänvuotisen Finlandia-palkinnon saanut teos kuvaa venäläisen runoilijan Marina Tsvetajevan, hänen tyttärensä Aljan ja heidän miestensä elämää ja keskinäisiä suhteita kahdessa eri ajassa ja kahdessa eri maailmassa. Tapahtumat sijoittuvat pääosin Tsekkoslovakiaan elokuussa 1923 ja Neuvostoliittoon elokuussa 1939. Vallankumousta paenneet valkoiset emigrantit palaavat Neuvostoliittoon rakentamaan kommunistista ihanneyhteiskuntaa. Mitä he sisimmässään ajattelevat, ei ihan selviä lukijalle. Onnea he eivät kuitenkaan tavoita.

Kirja on aluksi aika raskasta luettavaa. Ainakaan minua se ei heti imaissut mukaansa, mutta vähitellen se sai minut otteeseensa. Pelon kieli on kaunista ja sitä kannattaa lukea hitaasti ja keskittyen. Tätä on parempi lukea virkeänä ennemmin kuin illalla juuri ennen nukahtamista.

Äidin ja tyttären suhde on vaikea; näin varmaan on jokaisen hyvin lahjakkaan äidin kohdalla, tällaisen äidin maailma kun ei pyöri tyttären ympärillä, vaikka lasta rakastaakin. Äiti on vaikea.

Kirja on mittava, liki 600 sivua. Ehkä siihen olisi voinut sisällyttää tarkempaa analyysiä emigranttien motiiveista palata kommunistiseen isänmaahansa, josta olivat vallankumousta paenneet. Miksi he palasivat, mitä odottivat? Kun vihollinen lopulta oli omassa lähipiirissäkin, niin on selvää, että idealistiset odotukset eivät täyttyneet.

Mustavalkoinen joulukuusi lähikuvassa

klikkaa kuva isommaksi

Oikeaa joulukuusta ei meillä ole ollut vuosikymmeniin. Ensimmäiset kymmenen vuotta kuusi hankittiin - minun mielikseni - ja seuraavat kymmenen vuotta oltiin ilman - miehen mieliksi. Sitten olinkin jo niin tottunut kuusettomaan jouluun että tapaa ei kumpikaan enää halunnut muuttaa. Koiran ilmestyminen huusholliin antoi lisäperusteen jättää kuusi hankkimatta; uroskoira kun olisi äkkiä nostanut koipeaan sen alaoksille.

Korvikkeena on kävyistä koottu pikkukuusi. Led-valot, jotka antoivat mukavan lisäsäväyksen, eivät enää toimi, eikä nykyisin vallalla olevan osta aina uutta -mentaliteetin mukaan sopivia lamppuja ole mahdollista löytää. 

Koristeet ovat niin halpoja, että ihmiset kai ostavat uudet joka jouluksi. Minulle se ei käy; kysymys ei ole nuukuudesta vaan periaatteesta. Jos olen löytänyt jotain mistä tykkään, en ymmärrä miksi minun pitäisi heittää se kohta pois ja ostaa jotain muuta tilalle. Kaappeihin taas ei mahdu loputtomasti uutta roinaa. Siispä tyydyn vanhoihin valokoristeisiin, joiden valot eivät toimi.

Mustavalkomaanantai haaste 149: Lähikuvassa

P.S. Mustavalkomaanantain haasteet ovat käynnistyneet tauon jälkeen uudelleen. Käykää ihmeessä katsomassa ja jättämässä sinne kuvianne!

Jouluna herkutellaan ...

klikkaa kuva isommaksi

... belgialaisella joululahjasuklaalla. Nam!

Makroviikot, haaste 127: Punainen

Hyvää Joulua ja leikkimieltä!

klikkaa kuva isommaksi

En malttanut olla leikkimättä Mustin ja Mirrin joulukorttikoneella ;)

Hyvää ja Rauhallista Joulua kaikille blogiystävilleni!

Jouluviineri

klikkaa kuva isommaksi

Joulua valmistellessa voi jo herkutella. Isossa Ompussa on Kakkukeisarin (olikohan se juuri tuon niminen) tiski, jonka houkutusten ohi en pysähtymättä päässyt. Kun ryhdyin kotona viineriä nauttimaan, sattui aurinko pilkahtamaan, joten ennen herkuttelua oli pakko ottaa siitä valokuva. 

Herkkua maistettuani saatoin vain todeta vanhan viisauden todeksi: moni on kakku päältä kaunis jne..... Viineri nimittäin ei ollutkaan minun makuuni: siinä oli runsaasti ylimakeaa kirsikkahilloa, joka kaiken lisäksi oli maustettu runsaalla määrällä karvasmanteliöljyä. Niin että ihan jäi öklö maku suuhun :-(

Mutta kaunis se oli, eikö vain!

 

Tonttujen joulupuuro

klikkaa kuva isommaksi

Meillä jouluun kuuluu joulupuuro ja joulutontut. Nämä paperiset veijarit ovat kulkeneet mukanani jo yli puoli vuosisataa; varpaatkin on jo teipattu. Kuva on vanha, mutta aina sitä vähän onnistun parantelemaan. ;)


Valokuvatorstai, haaste 308: Joulun tunnelmia

Omenapiirakkaa ja vaniljakastiketta

klikkaa kuva isommaksi

Makuhermojen hemmottelua!

Makroviikot, haaste 126: Maku

Marraskuun valo

klikkaa kuva isommaksi

 Marraskuu voi olla kaunista aikaa - omalla tavallaan- myös silloin kun maa on musta eikä lumesta tietoakaan.

klikkaa kuva isommaksi

  Eino- ja Seijamyrskyjen jälkeen tuuli on rauhoittunut ja on ihan tyyntä.

klikkaa kuva isommaksi

 Pilvet vetäytyvät ja antavat auringon hiukan kurkistaa olkansa takaa. Eihän se jaksa juurikaan irrota horisontista,

klikkaa kuva isommaksi

mutta kuitenkin se ilahduttaa ihmisen mieltä - edes lyhyen, ohikiitävän hetken verran.

On se vaan hyvä, että kännyköissä on edes jonkinmoinen kamera aina käsillä. Tällaisten hetkien hukkaaminen kuvaamatta olisi vahinko. Seuraavaa valoilmiötä kun voi joutua odottamaan vaikka miten pitkään.

Kainous

klikkaa kuva isommaksi

Sivusalama softboxilla.

Mustaa ja valkoista, haaste 148: Patsas/veistos

Sininen ja valkoinen

Klikkaa kuva isommaksi

Sininen ja valkoinen mielletään suomalaiseksi sielunmaisemaksi, vaikka kyllä kai sinitaivas ja pilvet ovat kauniita muuallakin.

klikkaa kuva isommaksi

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Valokuvatorstai, haaste 306: Sinivalkoinen

Muistoja

klikkaa kuva isommaksi

klikkaa kuva isommaksi

klikkaa kuva isommaksi

Koruihin liittyy muistoja, jotka tekevät ne arvokkaiksi juuri minulle.


Makroviikot, haaste 124: Koru

Lamino - selkä kiittää

Lisää kuvateksti

Vihdoin täällä - uusi tuolini. Enpä muista milloin meille olisi ostettu huonekaluja, mutta nyt otin itseäni niskasta kiinni ja hävitin yhden ison nojatuolin (joka pääsi hyvään kotiin sekin, eikä joutunut mieron tielle) ja hankin sen tilalle pienen, kevytrakenteisen ja selälleni erittäin hyvän istuimen. Tuolin nimi on Lamino ja sen on suunnitellut Yngve Ekström vuonna 1956. Tilasin tuolin netin kautta Ruotsista. Kaikki meni hyvin ja olen erittäin tyytyväinen!

Nyt voin katsoa televisiota kiemurtelematta, kun ei vähän väliä tarvitse hakea kipeälle selälleni parempaa asentoa.

Koiran katse

Eläinten hyvinvoinnin tutkimuskeskus järjestää tällää viikolla Helsingin yliopiston tiedekulmassa eläinaiheisen teemaviikon - Eläin sylissä ja sopassa. Tänään Helsingin yliopiston ja Aalto yliopiston tutkijat olivat paikalla kertomassa ihmisen ja koiran vuorovaikutuksesta ja koirien käyttäytymisestä uusien tutkimustulosten valossa. Minulle esityksissä oli paljon uutta.

Silmän liikkeiden tutkimuksella on saatu selville, että koiralla on samanlaisia kognitiivisia kykyjä kuin ihmisillä. Ihmisen tai koiran kuvaa katsoessaan koira kohdistaa katseensa silmiin, samoin kuin ihminenkin. Kun koiralle näytetään tutun tai vieraan ihmisen kuvaa, koira kohdistaa katseensa tutun ihmisen kuvaan pitemmäksi aikaa kuin vieraan ihmisen kuvaan. Tyhjää kuvaa tai kirjainta esittävää kuvaa katsoessaan koira ei kohdista katsettaan mihinkään vaan sen katse harhailee. Ihmisillä ja koirilla saadut tulokset olivat hyvin samantapaisia. Myös aivojen kuvantamismenetelmillä, joissa näytettiin ihmisiä tai koiria erilaisissa vuorovaikutustilanteissa esittäviä kuvia, olivat tulokset ihmisillä ja koirilla samansuuntaisia. Koira siis selvästi osaa katsoa kuvaa ja ymmärtää sen sisällön, mikäli kuva on sille merkityksellinen. 

Toinen kiinnostava asia on ääniherkkyyden eli paukkuarkuuden geneettinen tausta. Arkuus ilmenee keskimäärin kahden vuoden iässä, mutta alkamisaika vaihtelee laajasti: kahdesta kuukaudesta kymmeneen vuoteen. Suomalaisista koirista noin kolmannes on ääniherkkiä. Se on aika paljon. Asiaa voi joskus helpottaa oikeilla olosuhteilla, mutta silloin kun ominaisuus on geneettinen, ei asialle voi mitään. Täysin uutta minulle oli ominaisuuksien epigenetiikka, mikä tarkoittaa sitä, että tietyt olosuhteet voivat aktivoida ominaisuutta aiheuttavan geenin siten, että ominaisuus periytyy myös jälkeläisille. Araksi säikytelty koira saattaa olla alttiimpi saamaan säikkyjä pentuja.

Koiria on syytä kohdella hyvin, jo sen vuoksi etteivät ainakaan huonon kohtelun vuoksi niiden pennut perisi ikäviä ominaisuuksia. Tästäkin syystä kasvattajalla on suuri vastuu - ja pennun ostajilla vastuu siitä, että eivät suosi hämäriä pentutehtaita.