Meri aava ja rannaton ...

klikkaa kuva isommaksi

.. on myöskin rajaton, niinkuin on taivaskin.


Mustavalkomaanantai, haaste 156: Rajaton

Valoa ja väriä

klikkaa kuva isommaksi

klikkaa kuva isommaksi

klikkaa kuva isommaksi

klikkaa kuva isommaksi

Übung macht den Meister

Kukaan ei ole seppä syntyessään. 

Surffaajaksi tullaan surffaamalla, mutta helposti se ei käy. 

Kärsivällisyyttä tarvitaan.

Valokuvatorstai, haaste 320: Kärsivällisyys

Annika Luther: Lärarrummet

 Seurattuaan suosittua sairaalasarjaa televisiossa Annika Luther, nuorisokirjailija ja lukion luonnontieteiden opettaja päätti kokeilla koulumaailmaan sijoittuvan saippuaromaanin kirjoittamista aikuisemmasta näkökulmasta. Aineksina on nuorta rakkautta, ja vähän vanhempaakin, tragiikkaa, absurditeetteja ja huumoria.

Kirja tuli omalle lukulistalleni koska siitä oli puhetta lukupiirissämme ja kun se sattui löytymään kirjaston bestseller-hyllystä. No, onhan se aika hauska, mutta luultavasti se huvittaa enemmän juuri koulumaailman omaa väkeä. Meille muille se tarjoaa mahdollisuuden kurkistaa koulun seinien sisälle, mutta ei ollenkaan herättänyt minussa innostusta palata noihin maisemiin, joista olen aikoinani pois päässyt ja etäällä pysynyt. Oma suhteeni kouluun kun taitaa olla samantapainen kuin Peppi Pitkätossulla. Opettajien työlle nostan hattua, äkkiseltään ei tule ajatelleeksi, miten monenlaisten haasteiden kanssa siinä tehtävässä joutuu painimaan.

Lempisuklaani

klikkaa kuva isommaksi

Makroviikon haaste "kirpeä" herätti ensimmäiseksi mielikuvan karpalosta, mutta sellaisia ei pakastimestani nyt löydy. Täytyi tyytyä vähemmän terveelliseen kirpeään, mutta tokihan tumma suklaa on nykyään julistettu terveysvaikuttajaksi sekin. Kunhan päivittäiset määrät pysyvät kohtuudessa ;)


Makroviikot, haaste 140: Kirpeä

Ruttuiset ruusut aamuvalossa

klikkaa kuva isommaksi

Nyt eletään toista vuoden parhaimmista ajoista. Minulle kaksi parasta jaksoa ovat nimittäin maaliskuun loppu, jolloin valo lisääntyy vauhdilla ja toukokuun loppu, jolloin luonto puhkeaa vehreyteensä. Muutos on usein kiehtovampaa kuin staattisuus. Ja valon ja vehreyden voittokulku ilman muuta merkitsee muutosta parempaan. Nyt ollaan taas vuoden paremmalla puolella.

Aamuauringon valossa on ilo lukea lehteä, ja ruttuiset ruusutkin näyttävät niin kauniilta, ettei niitä raaski heittää roskiin :)

Jaakko Hintikka: Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka

Kuuluisan filosofin mielenkiintoinen kirja lahjakkaasta rakastetusta ja suuresta rakkaudesta.

   Hintikka viittaa useamman kerran Abélardin ja Héloïsen tarinaan kuvatessaan Merrillin intohimoista suhtautumista heidän suhteeseensa. Rinnastus on hurja: ranskan opettajani luetti minulla aikoinaan tämän tarinan ja minusta se oli suorastaan musertava, varsinkin Héloïsen näkökulmasta.

   Aika mielenkiintoinen on Merrillin ratkaisu sartrelaiseen me-subjektin mahdollisuuden ongelmaan: ”Jos hän on olemassa suunnitelmiensa ja projektiensa kautta, niiden jakaminen toisen ihmisen kanssa luo yhteisen henkilökohtaisen identiteetin, tekee heistä yhden merkityksellisemmässä mielessä kuin heidän ruumiidensa satunnainen yhtyminen. Eksistentiaalisessa mielessä lausuma ”En voi elää ilman häntä” olisi totta sikäli, että toisen henkilön menetys ei tuhoaisi vain heidän kahden jaettua nykyistä elämää vaan myös tavoitteiden ja suunnitelmien verkoston, joka muodostaa heidän jaetun sartrelaisen identiteettinsä, heidän me-subjektinsa.” Kuulostaa kauniilta, mutta näin kai asia on useinkin silloin kun pariskunnalla on yhteinen intohimon kohde. En usko, että Hintikat tässä mielessä olisivat sittenkään niin ainutlaatuisia.

   Hintikka kirjoittaa: ”Se, että Merrillin kaltainen nainen rakasti häntä, oli hänelle täysin ennen kokematon ja odottamaton ilo, mutta samalla myös pelottava, lähes nöyräksi tekevä kokemus.”  Hän toteaa myös että vaikka fyysisen kauneuden herättämä hellyys ja intohimo on ilmeistä, vähemmän ilmeistä on että myös henkinen kauneus voi samoin herättää rakkautta ja jopa intohimoa.

   On rohkeaa ja ilahduttavaa, että tunnettu filosofi kirjoittaa näin avoimen rakkauden tunnustuksen ja syvällisen analyysin suhteestaan. Onkohan tämä leimallista enemmänkin filosofeille; tuli vain mieleeni Esa Saarinen joka ei malta olla tuomatta omaa kuningatartaan esiin joka tilanteessa.

   Kirja on käännetty suomeksi englanninkielisestä käsikirjoituksesta, ja todennäköisesti se on tästä kärsinyt, niin ontuvaa kieli paikoin on. Mm. sivulla 92: ”Mutta sinä sanoit vastaukseksi yritykseeni pyytää anteeksi, että voisit painostaa arvostelemaan pyytämällä anteeksi.” Ote on Merrillin kirjeestä entiselle aviomiehelleen. Ja kirjeen lopussa: ”Toivon, että meillä on yhteistä tarpeeksi perustaksi.”  Tämän lauseen voin sentään ymmärtää, mutta ontuu se silti. Vaikka englannin kielessä  enough tulee pääsanan jälkeen, niin suomessa asia on toisin päin. Lause selkiytyisi pelkästään sanajärjestystä muuttamalla: Toivon, että meillä on tarpeeksi yhteistä (suhteemme) perustalle. Harmi, että huolimaton suomennus pilaa oletettavasti parempaa alkutekstiä.

   Vähän oudolta tuntuu myös kolmannen persoonan ja nimen käyttäminen kun kirjoittaja kertoo itsestään. Vain pienet lapsethan puhuvat sillä tavalla: nyt Ina lopettta ruikutuksen ja sulkee koneen ;)

Armoa on ...

 .. hyvä, inhimillinen hoito ..

 ...ja kaunis ympäristö

ennen viimeistä matkaa.

Yhteisvastuukeräyksen tuotolla kehitetään tänä vuonna hyvää saattohoitoa. 

Paljon on tehtävää. Ottakaa osaa!

Valokuvatorstai, haaste 319: Armo

Ylemmät kuvat on otettu Terhokodissa

Ananasveitsi

klikkaa kuva isommaksi

Asioista puhuttaessa kaksiteräinen miekka on hankala, kun argumenteilla on aina vasta-argumenttinsa - vähän niinkuin Venäjän talouspakotteilla. Kaareva ja kaksiteräinen veitsi sen sijaan on ihan kätevä ananasta leikatessa, ja käy se greippiinkin. (Kuvassa tosin mandariini, paremman puutteessa.)


Makroviikot, haaste 139: Veitsi

Mustaa ja valkoista

klikkaa kuva isommaksi

 Uutisointi voi olla mustaa tai valkoista, riippuen mediasta. Totuus näyttää erilaiselta riippuen siitä katsooko asiaa idästä vai lännestä.


Mustavalkomaanantain haaste 155: Kuva jossa on tekstiä

Toisenlaisen tekstikuvan otin ulkona:

klikkaa kuva isommaksi

Westhouse on paikallinen johtava kiinteistönvälittäjä ja sen toimitilojen nimikyltti on komea - vähän samaan tapaan kuin Aleksanterinkadun Stockmannilla tai Kluuvikadun Fazerilla.

klikkaa kuva isommaksi

Valo

klikkaa kuva isommaksi

Oikeassa valossa näkyvät kaikkein herkimmätkin rakenteet, kuin rakastavin silmin nähtynä.
 F.M. Dostojevskin sanoin: "Einen Menschen zu lieben bedeutet ihn so zu sehen, wie Gott ihn gemeint hat."

Makroviikot, haaste 138: Rakkaus

Kurt Nuotio: Karvainen rahastaja

Teatteriohjaaja Kurt Nuotio, s 1939, kertoo omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan sodanjälkeisessä Helsingissä. Muistelu on kiinnostavaa sekä Helsingin kuvauksena että sodanjälkeisen henkisen ilmapiirin valottajana.

   On suorastaan hurjaa, miten paljon sota on vaikuttanut ihmisten, siis perheiden elämään vielä kauan sodan jälkeen. Rintamalla henkisesti rikkimenneiden miesten perhe-elämään sopeutuminen ei ole aina käynyt helposti, eikä perheenjäsenten varmaan ollut sen helpompaa sopeutua rintamalta palanneeseen isään, varsinkaan kun vaurioita yritettiin paeta viinan avulla. 

Sodan vauriot siirtyvät vielä seuraavaan sukupolveen. Nuori Kurt Nuotio joutui ympäristössään kohtaamaan järkyttävän monta itsemurhaa.

   Mutta muuten muistelot ovat hauskoja: pojat ovat poikia ja sisarettoman pojan elämässä tytöt tietenkin ovat suuri mysteeri. Kepposia tehdään, niinkin hölmöjä kuin valokuvien ottaminen omasta alaruumiistaan housut kintussa salaa papin tyttären kameralla. Vaikka samanlainen hölmöläinenhän meillä on tänä päivänä eduskunnassamme, ei tosin lapsi vaan ihan aikuinen mies.

   Kaiken kaikkiaan oli kiva lukea kuvausta vanhasta Larusta ja Munkasta.

  

Kurt Nuotio on naimisissa näyttelijä Eppu Nuotion kanssa.

Muuttuva ympäristö

klikkaa kuva isommaksi

Tapiola käy läpi suurta muodonmuutosta. Kuva on kahden vuoden takaa, jolloin rakennustyö Revontulentien varrella oli alkutekijöissään. Nyt talot alkavat valmistua, joissakin jo asutaan. Takana näkyy vanhan Tapiolan taloja. 
  Kaikki näyttää vielä tavattoman sekavalta, saa nähdä millaiseksi ympäristö lopulta muodostuu. Jääkö jäljelle mitään kotoisasta puutarhakaupungista, vai tuleeko tästä anonyymi kauppatihentymä metroaseman ympärille, jossa valtavat ihmisvirrat soljuvat toistensa ohi koskaan ketään kohtaamatta - niinkuin Kampissa.
   Ymmärrän, että kaupunkirakenteen pitää olla tiivis ja että metron rahoittamiseksi on ollut tarpeen myydä paljon rakennusoikeuksia. Itse asun mieluummin pari kilometria syrjemmällä puiston, meren ja lähipalvelujen keskellä, jossa usein tapaa kävelyllä tuttuja, ja jossa tuntemattomatkin saattavat jäädä keskenään puhelemaan, kuin pienessä kylässä.


Valokuvatorstai, haaste 318: Ympäristö

Nato-keskustelua

Viimeaikoina on saatu kuulla poikkeuksellisen vilkasta keskustelua Natosta. Minun mielessäni se on myös herättänyt yleisemminkin ajatuksia johtajuudesta. Johtajan tulisi johtaa, siis näyttää tie ja raivata esteet; ennenkaikkea tietää mihin on viisasta mennä. 

Mitä tekee meidän poliittinen johtomme? Pelkää kansaa, joka puolestaan pelkää Venäjää. Jos se suuttuu! Johtajat peesaavat kansan mielipidettä sen sijaan että osaisivat muodostaa mielipiteensä ja sitten saada kansan sen taakse.

Jotenkin tulee mieleeni oma johtajuuteni edesmenneen koirani kanssa, kun yleensä kuljimme sinne, minne Montyn nenä ohjasi. Missä silloin oli johtajuus - ja missä se nyt on Suomessa ja Suomen puolustuspolitiikassa?

Jonas Jonasson: Analfabeten som kunde räkna

Kirja on samalla hulvattoman satiirin konseptilla tehty kuin Satavuotias joka kiipesi ikkunasta ja hävisi. Mustaihoisen Nombeko Mayekin työura alkaa viisivuotiaana Sowetossa yleisten vessojen siivoojana. Nombekon suuri unelma on päästä Pretoriaan kansalliskirjastoon ja lukea kaikki, mitä sieltä löytyy. Sinne hän ei pääse, vaan päätyy siivoojaksi tiukasti vartioituun eteläafrikkalaiseen ydinaselaboratorioon. Laboratorion johtaja ei ymmärrä mistään mitään, muttahyväpäisenä ja  tiedonjanoisena Nombeko ottaa asioista selvän ja pian on ydinaseohjelman paras asiantuntija.

Erinäisten sattumien kautta N. ajautuu Ruotsiin ja siellä kummallisten identtisten kaksosten Holger et Holgerin tuttavuuteen, joista toinen on löyhäpäinen kuningashuoneen kaataja ja toinen, fiksumpi ei virallisesti ole olemassa ollenkaan. Suurin piirtein tällaisista lähtökohdista kehittyy seikkailu ydinpommista eroon pääsemiseksi, sekoilu johon osallistuvat niin Ruotsin pääministeri ja kuningas kuin Kiinan presidentti ja Israelin turvallisuuspalvelun agentit, jopa marsalkka Mannerheim.

Jonassonin satiiri on hauskaa, mutta jotenkin kirjailija toistaa nyt itseään niin, että saman komiikan pyörittäminen yli neljänsadan sivun verran alkaa väistämättä vähän puuduttaa. Tässä ei myöskään ollut yhtä paljon aineksia kuin satavuotiaassa, jossa jatkuvasti pulpahti eteen uusia maailmanhistorian käännekohtia kuin maatuskoita venäläisen nuken sisältä. 

Naistenpäivänä ....

klikkaa kuva isommaksi

...haluan ojentaa ruusun jokaiselle ihanalle ystävälleni, joiden takia elämä on niin hyvää. 

Aamulla radiossa haastateltiin näyttelijä Krista Kososta, joka sanoi omaan tulevaisuuden toiveisiinsa liittyen, että jos kaikki jatkuu nykyiseen tapaan, voi olla tyytyväinen. Tuohon ajatukseen voin hyvin yhtyä. Että ei tulisi isoja vastoinkäymisiä - ei itselle eikä varsinkaan ystäville ja läheisille.

Hyvää naistenpäivää - myös miehille ;)

Kevään korvalla ...

klikkaa kuva isommaksi

.. on aika heräillä talviunilta ja siirtyä kohti todellisuutta

klikkaa kuva isommaksi

Valokuvatorstain haasteessa 317 inspiroidutaan tästä Hannele Eväsojan kuvasta

Pikkuisia punaisia

klikkaa kuva isommaksi

Makroviikon haaste - pikkuväki - onkin haasteellinen, kun olisin siihen mieluiten kuvannut muurahaisia. Niitä ei kuitenkaan ole tarjolla, joten tyydyin kuvaamaan toissavuotisen joulukukan punaisia marjoja. Kummasti ne ovat säilyneet näin kauan; kasvi on kyllä muuten tuplannut korkeutensa, mutta uusia marjoja se ei ole pukannut.

Onpa muuten hauskaa, kun kamera on palannut huollosta - kuukauden odottelun jälkeen! Onneksi korjaus meni takuuseen.

Makroviikot, haaste 137: Pikkuväki

Erilainen laskiaisrieha

klikkaa kuva isommaksi

Kaikki eivät välitä mennä laskiaisena mäkeä laskemaan. Meille muille mukavan vaihtoehdon tarjosivat kansallisoopperan talvitanssit. Vaikka tanssittajan puutteessa tanssimisesta ei omalla kohdallani tietenkään voi puhua, oli hauska nauttia vetävästä musiikista sekä ihailla esiintyjiä ja muutamien tanssiparien taidokasta pyörähtelyäkin. 

klikkaa kuva isommaksi

Oikein kiva idea oopperalta tuoda ilmaista huvia näin keskelle kadun vilinää.