Kuuluisan filosofin mielenkiintoinen kirja lahjakkaasta
rakastetusta ja suuresta rakkaudesta.
Hintikka viittaa useamman kerran Abélardin ja Héloïsen tarinaan kuvatessaan Merrillin intohimoista suhtautumista heidän suhteeseensa. Rinnastus
on hurja: ranskan opettajani luetti minulla aikoinaan tämän tarinan ja minusta
se oli suorastaan musertava, varsinkin Héloïsen näkökulmasta.
Aika mielenkiintoinen on Merrillin ratkaisu sartrelaiseen
me-subjektin mahdollisuuden ongelmaan: ”Jos hän on olemassa suunnitelmiensa ja
projektiensa kautta, niiden jakaminen toisen ihmisen kanssa luo yhteisen
henkilökohtaisen identiteetin, tekee heistä yhden merkityksellisemmässä
mielessä kuin heidän ruumiidensa satunnainen yhtyminen. Eksistentiaalisessa
mielessä lausuma ”En voi elää ilman häntä” olisi totta sikäli, että toisen
henkilön menetys ei tuhoaisi vain heidän kahden jaettua nykyistä elämää vaan
myös tavoitteiden ja suunnitelmien verkoston, joka muodostaa heidän jaetun sartrelaisen
identiteettinsä, heidän me-subjektinsa.” Kuulostaa kauniilta, mutta näin kai
asia on useinkin silloin kun pariskunnalla on yhteinen intohimon kohde. En
usko, että Hintikat tässä mielessä olisivat sittenkään niin ainutlaatuisia.
Hintikka kirjoittaa: ”Se, että Merrillin kaltainen nainen
rakasti häntä, oli hänelle täysin ennen kokematon ja odottamaton ilo, mutta
samalla myös pelottava, lähes nöyräksi tekevä kokemus.” Hän toteaa myös että vaikka fyysisen
kauneuden herättämä hellyys ja intohimo on ilmeistä, vähemmän ilmeistä on että
myös henkinen kauneus voi samoin herättää rakkautta ja jopa intohimoa.
On rohkeaa ja ilahduttavaa, että tunnettu filosofi
kirjoittaa näin avoimen rakkauden tunnustuksen ja syvällisen analyysin
suhteestaan. Onkohan tämä leimallista enemmänkin filosofeille; tuli vain
mieleeni Esa Saarinen joka ei malta olla tuomatta omaa kuningatartaan esiin
joka tilanteessa.
Kirja on käännetty suomeksi englanninkielisestä
käsikirjoituksesta, ja todennäköisesti se on tästä kärsinyt, niin ontuvaa kieli
paikoin on. Mm. sivulla 92: ”Mutta sinä
sanoit vastaukseksi yritykseeni pyytää anteeksi, että voisit painostaa
arvostelemaan pyytämällä anteeksi.” Ote on Merrillin kirjeestä entiselle
aviomiehelleen. Ja kirjeen lopussa: ”Toivon,
että meillä on yhteistä tarpeeksi perustaksi.” Tämän lauseen voin sentään ymmärtää, mutta
ontuu se silti. Vaikka englannin kielessä
enough tulee pääsanan jälkeen, niin suomessa asia on toisin päin. Lause
selkiytyisi pelkästään sanajärjestystä muuttamalla: Toivon, että meillä on tarpeeksi yhteistä (suhteemme) perustalle.
Harmi, että huolimaton suomennus pilaa oletettavasti parempaa alkutekstiä.
Vähän oudolta tuntuu myös kolmannen persoonan ja nimen käyttäminen kun kirjoittaja kertoo itsestään. Vain pienet lapsethan puhuvat sillä tavalla: nyt Ina lopettta ruikutuksen ja sulkee koneen ;)