sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset





Hukkuiko Minna Lindgren hybrikseen?

Kuolema Ehtoolehdossa, tulevan trilogian ensimmäinen osa oli mielestäni onnistunut humoristinen kannanotto vanhustenhoidon huonoon tilaan Suomessa. Kirja sai paljon huomiota ja suuren suosion. Lindgren on tehnyt sopimuksen jo kolmannesta osasta, josta ei ole kirjoittanut vielä sanaakaan ja jonka konseptikin taitaa olla vielä hahmottumatta. Ainakin tällaisen mielikuvan hän hiljattaisessa yleisötapahtumassa antoi.

Sarjan toinen osa, Ehtoolehdon pakolaiset, jatkaa kertomusta siitä mihin ensimmäinen päättyi. Palvelutalon ystävykset muuttavat putkiremonttia pakoon kimppakämppään entisen pornoluolan tiloihin. Koko asetelma on kovin uskomaton ja liioitellun tuntuinen, mutta voin silti kuvitella miten hauskaa Minna Lindgrenillä on ollut teosta ideoidessaan. Hilpeän kertomuksen oheen on tässäkin tuotu vakavaa sanomaa: kotihoitajien epäpätevyyttä ja olematonta sitoutumista työhönsä, vanhusten siirtelyä palvelutalosta sairaalaan ja ennen kaikkea kannanotto eutanasiasta. Minulle vain jäi epäselväksi pitääkö Lindgren eutanasiaa hyvänä vai huonona asiana.

Kirjassa kerrotaan humoristisesti miten Einon vaimo ensin yrittää onnistumatta armomurhata dementoituneen miehensä jogurttiin sekoitetuilla lääkkeillä ja miten lopuksi vaimon kämppäkaveri väärentää Einon hoitotahdon niin että Einon akuuttia tulehdusta ei hoideta, vaan hän kaikkien helpotukseksi saa kuolla dementiakodissa. Suurlähettilään puoliso Anna-Liisa taas saa virtsatietulehduksen ja tulee sekavaksi. Hänet nyt joka tapauksessa kiidätetään sairaalaan, hoidetaan antibiooteilla ja lähetetään kotiin toipumaan. Vähitellen hän toipuukin entiselleen. Kun sitten Anna-Liisan mies saa jonkin akuutin tulehduksen, naiset päättävät olla kutsumatta apua ja niin Onni saa kuolla yhteiseen kimppakämppään. Minulle jäi epäselväksi, miksi Anna-Liisa hoidettiin, mutta Onnia ei. Kuitenkin Onni oli ennen akuuttiin tulehdukseen sairastumistaan täysin omatoiminen vanhus, joka liikkui kaupungilla, kävi kokouksissa ym.

Kaiken kaikkiaan, niin hauskasti kuin Minna Lindgren kirjoittaakin, on tässä ylöslämmitetyn maku. Kun ensimmäinen kirja sai hyvän vastaanoton, ja lisää pyydetään, on ymmärrettävää, että kirjailija arvelee iskeneensä kultasuoneen ja antaa palaa.

Mitä taas tulee kirjan rooliin sinänsä tärkeässä eutanasiakeskustelussa, toimii se mielestäni pikemminkin asialle epäeduksi. Tässähän juuri nostetaan esiin niitä pelkoja, joita eutanasian vastustajat korostavat: ensinnäkin että joku muu kuin potilas itse ottaa päätösvallan ja ohjat käsiinsä ja toiseksi että eutanasian avulla hoidettaisiin pois päiväjärjestyksestä vanhusten aiheuttama kestävyysvaje yleisemminkin. Kuitenkin kirjasta saa käsityksen, että Lindgren olisi eutanasian puolestapuhuja. Jos näin on, hän on ampunut omaan nilkkaansa. Tai sitten kirjan ei ole tarkoitus ottaa asiaan kantaa ollenkaan, vaan vain hassutella koomisella aiheella.

Kirjassa tuodaan esiin miten yksityinen hoivabusiness lyö rahoiksi vanhusten kustannuksella. Ettei Minna Lindgren nyt vain olisi liittymässä samaan joukkoon.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Jokainen ilahduttaa.