Hukkuiko Minna Lindgren hybrikseen?
Kuolema Ehtoolehdossa, tulevan trilogian ensimmäinen osa oli
mielestäni onnistunut humoristinen kannanotto vanhustenhoidon huonoon tilaan
Suomessa. Kirja sai paljon huomiota ja suuren suosion. Lindgren on tehnyt
sopimuksen jo kolmannesta osasta, josta ei ole kirjoittanut vielä sanaakaan ja
jonka konseptikin taitaa olla vielä hahmottumatta. Ainakin tällaisen mielikuvan
hän hiljattaisessa yleisötapahtumassa antoi.
Sarjan toinen osa, Ehtoolehdon pakolaiset, jatkaa kertomusta
siitä mihin ensimmäinen päättyi. Palvelutalon ystävykset muuttavat
putkiremonttia pakoon kimppakämppään entisen pornoluolan tiloihin. Koko
asetelma on kovin uskomaton ja liioitellun tuntuinen, mutta voin silti
kuvitella miten hauskaa Minna Lindgrenillä on ollut teosta ideoidessaan. Hilpeän kertomuksen oheen on tässäkin tuotu vakavaa sanomaa:
kotihoitajien epäpätevyyttä ja olematonta sitoutumista työhönsä, vanhusten
siirtelyä palvelutalosta sairaalaan ja ennen kaikkea kannanotto eutanasiasta.
Minulle vain jäi epäselväksi pitääkö Lindgren eutanasiaa hyvänä vai huonona
asiana.
Kirjassa kerrotaan humoristisesti miten Einon vaimo ensin yrittää
onnistumatta armomurhata dementoituneen miehensä jogurttiin sekoitetuilla lääkkeillä ja miten
lopuksi vaimon kämppäkaveri väärentää Einon hoitotahdon niin että Einon
akuuttia tulehdusta ei hoideta, vaan hän kaikkien helpotukseksi saa kuolla
dementiakodissa. Suurlähettilään puoliso Anna-Liisa taas saa virtsatietulehduksen
ja tulee sekavaksi. Hänet nyt joka tapauksessa kiidätetään sairaalaan,
hoidetaan antibiooteilla ja lähetetään kotiin toipumaan. Vähitellen hän
toipuukin entiselleen. Kun sitten Anna-Liisan mies saa jonkin akuutin
tulehduksen, naiset päättävät olla kutsumatta apua ja niin Onni saa kuolla
yhteiseen kimppakämppään. Minulle jäi epäselväksi, miksi Anna-Liisa hoidettiin,
mutta Onnia ei. Kuitenkin Onni oli ennen akuuttiin tulehdukseen sairastumistaan
täysin omatoiminen vanhus, joka liikkui kaupungilla, kävi kokouksissa ym.
Kaiken kaikkiaan, niin hauskasti kuin Minna Lindgren
kirjoittaakin, on tässä ylöslämmitetyn maku. Kun ensimmäinen kirja sai hyvän
vastaanoton, ja lisää pyydetään, on ymmärrettävää, että kirjailija arvelee
iskeneensä kultasuoneen ja antaa palaa.
Mitä taas tulee kirjan rooliin sinänsä tärkeässä eutanasiakeskustelussa,
toimii se mielestäni pikemminkin asialle epäeduksi. Tässähän juuri nostetaan
esiin niitä pelkoja, joita eutanasian vastustajat korostavat: ensinnäkin että
joku muu kuin potilas itse ottaa päätösvallan ja ohjat käsiinsä ja toiseksi
että eutanasian avulla hoidettaisiin pois päiväjärjestyksestä vanhusten
aiheuttama kestävyysvaje yleisemminkin. Kuitenkin kirjasta saa käsityksen, että
Lindgren olisi eutanasian puolestapuhuja. Jos näin on, hän on ampunut omaan nilkkaansa.
Tai sitten kirjan ei ole tarkoitus ottaa asiaan kantaa ollenkaan, vaan
vain hassutella koomisella aiheella.
Kirjassa tuodaan esiin miten yksityinen hoivabusiness lyö
rahoiksi vanhusten kustannuksella. Ettei Minna Lindgren nyt vain olisi
liittymässä samaan joukkoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! Jokainen ilahduttaa.