Westö on yksi suosikkikirjailijoitani, joten tietysti halusin lukea Tritonuksen – ja ostinkin sen kun kirjastossa jono oli niin pitkä. Tällä kertaa odotukset pääsivät vähän pettämään.
Kirja ei imaissut minua mukaansa: tuntui kuin kirjailija olisi halunnut vähän päästä pudotella eri säveltäjien teoksia kuten joku fani luettelee tuntemiaan tai tietämiään kuuluisuuksia. Tapaa kutsutaan myös name droppingiksi. Tämä voi olla ilkeästi sanottu ja aivan varmasti kirja on nautinnollista luettavaa sellaiselle, jonka päässä mainitut musiikit alkavat heti soida. Itse - vaikka musiikista pidänkin – en ole niin syvällisesti perehtynyt että osaisin heti yhdistää eri säveltäjien teosten osien nimen siihen kuuluvaan musiikkiin. Mutta puute on siis minun, ei kirjailijan.
Myöskään henkilöt eivät tällä kertaa minusta ole yhtä kiinnostavia ja monitahoisia kuin Westön aikaisemmissa teoksissa, erityisesti kirjoissa Missä kuljimme kerran ja Kangastus38. Päähenkilöitä on varsinaisesti kaksi miestä: Thomas Brander, maailmallakin kuuluisa kapellimestari ja klarinetisti, sekä Reidar Lindell, koulukuraattori ja psykologi. Lindell on paikkakuntalaisia ja soittaa populäärimusiikkia amatööribändissä yhdessä paikallisen lääkärin ja parin rakennustyömiehen kanssa. Brander on rakennuttanut paikkakunnalle komean talon kaikkine herkkuineen, hissiä myöten. Talo, kuten Brander itsekin poikkeaa täydellisesti ympäristöstään. Kirja seurailee näiden kahden erilaisen miehen eloa ja tuttavuutta. Lindell on ikään kuin tavis ja Brander tähti. Kummankin elämässä on naisen tuottamia kipukohtia. Vähän alakuloinen ja väsynyt on kirjan tunnelma. Ajankohtaisuuden vuoksi mausteeksi on lisätty vähän maahanmuuttaja- ja me-too -kysymystä sekä pandemiaa.
Minulle mielenkiintoisimpia kohtia oli sivuilla 348-349, jossa Brander pohtii poikansa kanssa ihmisen velvollisuutta omien kykyjensä suhteen. Tässä on nähtävissä selvä muutossuunta sukupolvien välillä. Sekä Brander että poika Vinnie ovat musikaalisesti lahjakkaita. Branderin mielestä ihmisellä on velvollisuus käyttää itselleen suotua lahjaa (tässä tapauksessa musikaalisuutta ja erityisesti absoluuttista sävelkorvaa) ja ponnistella sen kehittämiseksi. Poika Vinnie puolestaan katsoo, ettei ihmisen tarvitse hyödyntää annettua potentiaalia vain siksi että se on olemassa. Ja kun Brander ihmettelee, miksi hänen oma isänsä oli jossain vaiheessa lopettanut soittamisen kokonaan, Vinnie kertoo isoisän sanoneen, että kannattaa omistautua vain sellaisen tekemiseen missä on todella hyvä, mieluiten kaikkein paras.
Isän ja pojan pohtiessa mitä on hyvä elämä sanoo poika: ..”Det är en jävla fälla ….och du och dina vänner har samma problem allihop. Ni förstår inte att man inte behöver maximera, man kan leva ett bra liv ändå.”
Brander jää miettimään: ..” Vad är ett bra liv? ville Brander fråga. Han ställde sig frågan allt oftare, och lika ofta misstänkte han att männen och kvinnorna in Vinnies generation hade nya och bättre svar på frågan än han själv.
Tällä perusteella näyttäsi siltä, että Lindellin pieni elämä oman paikkakuntansa koulukuraattorina ei mitenkään olisi ainakaan huonompi kuin kansainvälisestä maineesta kilpailevan kapellimestarin karriääri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! Jokainen ilahduttaa.