tiistai 9. lokakuuta 2012

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan








Sukuromaani DDR:stä, sosialistisesta utopiasta ja neljän polven riemastuttavista persoonista.

Yllä oleva kirjan takakannen luonnehdinta antaa lyhykäisyydessään hyvän kuvan kirjan sisällöstä.

Teos alkaa vuodesta 2001 ja päättyy vuoteen 2001. Välissä ollaan eri vuosikymmenillä alkaen vuodesta 1952, jolloin päähenkilön isovanhemmat, Wilhelm ja Charlotte, päättävät noudattaa korkealta taholta saamansa kutsua palata DDR:ään Etelä-Amerikasta, minne ovat toisen maailmansodan jälkimainingeissa paenneet. Käy ilmi, että kutsu oli väärennetty, mikä aiheuttaa aluksi pelkoa ja epätietoisuutta tulevasta. 

Neljän sukupolven silmin seurataan DDR:n olojen muutosta ja elämää yhdistyneessä Saksassa. Wilhelm ja Charlotte ovat alun paniikista huolimatta päässeet hyvään asemaan Instituutin johtajina, ilmiselvästi poliittisten ansioiden perusteella, ja päähenkilön isä Kurt on arvostettu professori. Nuorempi polvi näkee järjestelmän mädännäisyyden eikä heidän ole yhtä helppo löytää paikkaansa.

Ruge hallitsee monimutkaisen aika- ja näkökulmaperspektiiviverkkonsa hienosti. Ihmiset on kuvattu lempeällä huumorilla ja he ovat aidosti lihaa ja verta. Haastattelussaan kirjailija kertoi, että kirja on pitkälti omaelämäkerrallinen, vaikka henkilöt ovat sekoitus faktaa ja fiktiota. Kirja on hyvin kirjoitettu eikä sitä malttanut käsistä laskea.

Jäin vain miettimään, että rivien väliin taisi minulta jäädä paljon sellaista, mikä aukeaa vielä paremmin lukijalle, joka on minua paremmin perehtynyt Saksojen poliittiseen historiaan ja oloihin ensimmäisestä maailmansodasta lähtien. Mm. saksalaisen kommunistin Kurtin kohtalo ensin Neuvostoliiton vankileirillä ja myöhemmin karkotuksessa Venäjän periferiassa tai suvun kantaisän Wilhelmin moskovalaiset meriitit, joita hän puheissaan liioitteli, puhuttelevat asiantuntevaa lukijaa varmasti paremmin. Kurtin venäläinen vaimo Irina ja tämän ummikko äiti  Nadja antavat sukuhistorialle oman hauskan värinsä.

1 kommentti:

  1. Kiva, että pidit kirjasta. Minulla oli kova yritys pitää kirjasta, mutta kirja ei imaissut minua mukaansa.

    Jo alussa ärsyynnyin jatkuvasta sulkujen käytöstä ja muusta kielellisestä tilpehööristä. Tapahtumien kerronnassa itsessään oli samaa turhuutta. Asiaan, asiaan, hoputin mielessäni kirjailijaa. Koska asiaan ei kuitenkaan päästy 170 sivun aikana, kiikutin kirjan sinne minne se kuuluukin: kirjaston hyllyyn.

    Yksi ainoa kappale pysäytti minut ja se oli kuvaus México Cityyn tutustumisesta.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! Jokainen ilahduttaa.