Vaikeuksien kautta voittoon

Yritysten ja erehdysten kautta sain kuin sainkin tallentavan digisovittimen toimimaan. 

Aluksi nimittäin laite toimi muilta osin, mutta kaikki tallennukseen ja toistoon viittavat kohdat olivat harmaina eli niitä ei päässyt klikkamaan, eikä tallentaminen enempää kuin siirretty katselu toimineet ollenkaan. Kävin huolella läpi jokaikisen kohdan mitä menun alta löytyi, mutta en löytänyt ratkaisua. Kunnes ....

Sattumalta räpläsin laitteen pääkytkintä päälle ja pois ja sitten ilmestyi ruudulle kysymys formatoidaanko kovalevy, jolloin kaikki tieto katoaa. Kyllä! Ja simsalabim, tämän jälkeen tallennusvalikotkin muuttuivat aktiivisiksi ja laite rupesi toimimaan - ihan samalla tavalla kuin entinen kaksitoista vuotta palvellut boxini. Jippii!

Olisihan tuon formatoinnin voinut mainita käyttöohjeessa. Jostain syystä ensimmäisellä kerralla jolloin kysymys ilmestyi ruudulle, nuolinäppäimillä en saanut valintaa siirrettyä kohtaan Kyllä.

 

Selitys löytyi ...

... sille, miksi tekstitys katosi Ylen ohjelmista. 

Soitto Ylen tekniseen palveluun selvitti, että Yle on viime viikolla, yleisön pyynnöstä muuttanut tekstityksensä fonttikoon isommaksi. Samalla kävi sitten niin, että eräät vanhemman malliset digisovittimet eivät tätä uutta koodia pysty käsittelemään ja niinpä teksti ei näillä vekottimilla enää näy. 

Olisi tietysti kiva, jos Yle informoisi asiakkaitaan asiasta, niin että nämä ymmärtäisivät, että vika on heidän sinänsä ehjässä laitteessaan, ei Ylen lähetyksessä. Tai siis juuri Ylen lähetyksessähän vika on kun ovat menneet koodiaan peukaloimaan. Hmmm...

No, joka tapauksessa kun nyt olen saanut itseni tämän asian tiimoilta liikkeelle, niin päätin saman tien uusia koko ketjun vastaanottimesta äänentoistoon ja tallennukseen. Kävin ostamassa tv:n, kaiuttimet ja tallentavan boxin.  Harmikseni kuulin myyjältä, että vanhaan boxiin tallentamiani ohjelmia en voi siirtää uuteen boxiin. Sääli, siellä kun on muutamia lempparileffojani. 

Pitääkö nyt sitten säilyttää vanha boxi ja nostalgian iskiessä vaihtaa se uuden tilalle vanhojen leffojen katsomisen ajaksi... No, onneksi Yle tuntuu pyörittävän samaa repertuaaria aina uudelleen ja uudelleen: siis Vertigoa, Casa Blancaa, Komissario Palmuja ym.

Digiboxi hukkasi tekstitykset

En millään meinaa pysyä mukana tässä ajassa. En nimittäin opi ikinä sitä, että aina pitää ostaa uudestaan ja uudestaan samaa asiaa, jotta edes entiset mukavuudet säilyvät. Mieluummin ostan uutta saadakseni jotain uutta hohtoa elämääni.

Nyt nimittäin televisiosta hävisivät tekstitykset. Googlaamalla selvisi, että vika on digiboxin ohjelmassa. Harmi vain, että omaa digiboxiani ei enää voi päivittää, viimeinen päivitys on vuodelta 2005. Itse asiassa koko digiboxi taitaa olla vuodelta 2002, mutta kun se vielä pari viikkoa sitten toimi ihan moitteettomasti ja vieläkin näyttää joidenkin ohjelmien tekstitykset, niin minua tämmöinen temppuilu harmittaa.

Turhaan yritin kiertää ongelmaa asentamalla Soneran lähettämän viihdepaketin digiboxin televisioon ja siihen sopivat reitittimet laajakaistan modeemiin, joka sijaitsee asuntoni toisessa päässä, televisiosta monen betoniseinän erottamana. Reitittimet eivät saa yhteyttä toisiinsa. Samassa huoneessa yhteys niiden välille syntyy, mutta ei työhuoneesta televisiohuoneeseen. Grrr....

Nyt olen googlannut ja vertaillut erilaisia televisioita ja digiboxeja; televisioni on niinikään vuodelta 2002 ja sellaista pitkäpeppuista mallia. Rumahan se on, mutta siinä on hyvä kuva ja varsinkin aika hyvä ääni; pelkään nimittäin että taulutelevision kaveriksi pitää hankkia lisäkaiuttimet. 

Minusta on ihan kummallista, että televisio pitää uusia jo 12 vuoden jälkeen, kun entinen pesukoneemme palveli liki neljäkymmentä vuotta ja siitä suuren osan mökin alla käytännöllisesti katsoen ulkotilassa. Täytyy kai lähteä huomenna Mustaan Pörssiin...

Omituinen helmikuu

kuva kännykällä, klikkaa kuva isommaksi

Alkutalvesta oli valokuvatorstain aiheena sydäntalvi, ja kun silloin kuvasin olematonta talvea ajattelin, että talvi on myöhässä. No, nyt on helmikuu, hiihtoloma ja sen mukaan pitäisi edelleen olla sydäntalvea. 

Aika huonolta vain näyttävät hiihtolomalaisten talviurheilukelit ainakin täällä Espoossa. Omituinen talvi; en muista tällaista helmikuuta.

****
Perjantaina soitin JAS tekniikkaan kysyäkseni mitä kuuluu kameralleni, jonka jätin huoltoon 5.2, siis yli kaksi viikkoa aikaisemmin. Odottaa kuulemma varaosaa. Varaosia kyllä tilataan Amsterdamista viikottain, mutta ehkä sikäläisellä maahantuojalla ei sattunut olemaan juuri tarvittavaa vipstaakia. Oivoi, olen ihan kuin pistoksissani kun kamera ei ole kotona!

Valtapeliä - kuka nukkuu sängyssäni?

Meillä koirat eivät nuku sängyssä. Kun aikoinaan oma Montymme ei tätä etuoikeutta saanut, eivät sitä nyt saa vierailevatkaan koiruudet. Pamina on tämän hyvin mieltänyt ja nukkuu tyytyväisenä omassa pedissään.

Vaan eipä tarvittu kuin yksi inhimillinen lipsahdus, kun tilanne karkasi hallinnasta. Yhtenä iltapäivänä kun loikoilin flunssaisen väsyneenä sängyssä ja Pamina nosti etutassut kysyvän näköisenä sängyn reunalle, sorruin hentomielisyyttäni antamaan luvan viereeni loikkaamiseen. Siinä sitten köllöttelimme hetken aika rinnakkain. Eipä ollut iso juttu, mutta koiran näkökulmasta valta oli vaihtunut.

Myöhemmin iltapesulta tultuani oli Pamina jo vallannut sänkyni. Komensin alas ja ohjasin omaan petiinsä. Jonkun aikaa luin romaania ja Pamina nukkui (mukamas) rauhallisesti. Kun valot sammutettin, kömpi otus pimeyden turvin viereeni - luuliko hölmö että en pimeässä huomaa? No, taas komento alas: nyt taisi kaveri ottaa vähän nokkiinsa, ainakin hän siirtyi toiseen huoneeseen murjottamaan. Mutta eihän labbis oikeasti osaa murjottaa, vaan parinkymmenen minuutin kuluttua kuulin miten hän tassutteli takaisin makuuhuoneeseen ja omaan petiinsä.

Aamulla valtapeli oli näköjään päättynyt, koska sänkyasiasta ei enää keskusteltu, eikä Pamina noussut sängylle edes jäätyään yksin kotiin.

Minulle tämä oli konkreettinen opetus siitä, miten loogisesti koira ajattelee - ja siitä miten johdonmukainen ihmisen pitää olla. Asiat ovat joko kielletyjä tai sallittuja: ne eivät voi olla yhtenä päivänä yhtä ja toisena päivänä toista. Yritän pitää mielessä.

Sohvan nurkassa

Nyt vietetään luppoaikaa sohvan nurkassa. 

Remontti on valmistunut ja nyt vain pitää saada kirjat takaisin hyllyyn ja taulut seinille. Tässä minulla on seuranani Pamina, joka tuli viikoksi hoitoon kun isäntäväkensä lähti maailmalle. Onneksi neiti on rauhallinen eikä tee mitään tuhmuuksia: tilaisuuksia olisi nyt runsaasti tarjolla kun kirjat ja taulut ovat pitkin lattioita.

Sää ei kauheasti innosta ulkoilemaan, ei myöskään pieni flunssanpoikanen joka nyt nostaa päätään: nenä valuu, kurkku on karhea ja väsyttää armottomasti. Nyt vietetään laatuaikaa laiskottelemalla.

Oikea kamerani on edelleen huollossa; odotan innolla sen saamista takaisin, että pääsen taas kuvaamaan.

Tapetointia

Tänään on täällä poistettu tapetteja ja tehty muuta remontin valmistelua, ja  nyt on jalkakylvyn paikka kun jalat ovat ihan tönkkänä - vaikka muuta voisi luulla.

Yhtenä päivänä TV:ssä nimittäin kerrottiin istumisen vaaroista ja kehotettiin ihmisiä mieluummin pysymään jaloillaan. Koehenkilöt olivat viettäneet kuukauden lähes kokonaan istumatta ja olivat intoa täynnä. Miten ihmeessä minulla homma toimii toisella tavalla? Yksi päivä seisaallaan, välillä kyykyssä ja välillä pystyssä, niin jalkapohjat ja varpaat on jo ihan hellänä.

Jos istuminen tosiaan on niin vaarallista, niin ehkä onkin viisainta viettää aikansa makuullaan ;)

Yhteisvastuukeräys

Vietin perjantai-iltaa keräyslipas kädessäni Olarin Prismassa. Tänä vuonna yhteisvastuukeräyksellä tuetaan hyvän saattohoidon kehittämistä. Tästä on tullut minulle sydämen asia, kun olen omakohtaisesti voinut nähdä, miten valtava merkitys asialla on. Aina ei ole kysymys edes suurista rahoista; päinvastoin saattohoito on halvempaa kuin sairaalan vuodeosastohoito.

Jossain kohdassa on kysymys niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin siitä, ettei kuolevan ihmisen tarvitsisi palella. Sairaalassa potilailla on peitteenään pelkkä lakana, parhaassa tapauksessa ohut froteepyyhe. Terhokodissa viluinen potilas saa kevyen, mutta paksun untuvatäkin.

Keräyksen aikana hauskinta oli se, että monet vanhemmat antoivat lastensa laittaa rahat lippaaseen. Minusta tällainen on loistavaa esimerkillä kasvattamista: lapsi oppii antamaan.

Muutenkin oli mukava vaihtaa muutama sana ystävällisten ihmisten kanssa. Yhdelle nuorelle naiselle sain jopa kädestä pitäen näyttää, miten neulotaan nurja silmukka!

Kamera huollossa

Huh, tunnen itseni ihan kädettömäksi, kun kamera ei ole käytössäni. Vein sen huoltoon, koska sen näytössä on sellainen vika, että otettu kuva näyttää aivan kummalliselta, vaikka kuva tietokoneelle siirrettynä on ihan ok. Korjaus saattaa kestää muutaman viikon! 

Kaivoin esiin kymmenen vuotta vanhan pokkarin, jota en edes oikein enää osaa käyttääkään. No, täytynee verestää muistoja. Sen ainakin muistan, että sillä fokusoiminen kesti kauan ja sittenkin minulle oli epäselvää mihin olin tarkentanut.

Kännykälläkin saa aikaan ihan kivoja kuvia, kunhan tyytyy sen tarjoamiin asetuksiin. Polttoväli tuntuu vain olevan niin lyhyt että ainakin kaikki etäällä olevat kohteet pakenevat tavoittamattomiin. 

Niin ja sittenhän olisi tietysti vielä se "oikea" eli filmillinen kamera. Rulla vain kehitettäväksi fotoliikkeeseen ja jo muutaman päivän tai viimeistään viikon päästä pääsee toeteamaan, ettei yksikään kuvista onnistunut. Ja kuvat olisivat tietenkin paperiversioita, jotk

Ei taida tulla siitäkään  mitään. Olen näköjään digijärkkäririippuvainen!

Arturo Pérez-Reverte: Kohtalon tango

El Pais -lehden arvostelun mukaan ”Kohtalon tango on oikea saavutus, hyvän mielen romaani.” Itse en kuvaisi tätä hyvän mielen romaaniksi, sen verran karmeasta tapahtumien kulusta on kysymys. Jännitystä, väkivaltaa ja seksiä ei kirjasta puutu.

Päähenkilö Max on uskomattoman komea salonkitanssija, gigolo ja huijari, jonka kalliit vaatteet ja ylellinen elinympäristö ovat lainaa tai varastettua. Omillaan ollessaan hän elää murjuissa, ellei sitten viru vankilassa. Palkattuna salonkitanssijana loistoristeilijällä matkalla Etelä-Amerikkaan Max ystävystyy kuuluisan säveltäjän ja tämän kuvankauniin vaimon kanssa. Vähitellen käy ilmi, että säveltäjäpariskunnalla on perverssejä mieltymyksiä, joihin Max tulee vedetyksi mukaan. Ystävyydestä huolimatta Max varastaa rouvan kalliin helminauhan ja poistuu kuvioista, kunnes ….

Eri vuosikymmenillä Max ja säveltäjän puoliso Mecha kohtaavat uudelleen. Ovatko he oikeasti rakastavaisia, jää lukijan päätettäväksi. Kylmäverisiä pelureita he ainakin ovat molemmat. Taitojensa vuoksi Max ajautuu tavallisista varkauksista vakoilun verkkoihin, jolloin vastapuolen vastaiskut muuttuvat todella vaarallisiksi. Tapahtumat sijoittuvat ajallisesti 1920- , 1930- ja 1960-luvuille Buenos Airesissa, Nizzassa ja Italiassa niin, että  aina uudessa kappaleessa ollaan eri ajassa. Tämä on lukijalle hivenen rasittavaa, erityisesti silloin kun kappalejako osuu sivun vaihdon kohdalle, niin että vasta sitten kun tapahtumapaikka mainitaan, voi lukija olla taas kartalla sen suhteen missä mennään.

Tapahtumien dramatiikka liittyy kiinteästi tangoon ja shakkiin. Kun kirjailija on espanjalainen, rinnastus härkätaisteluunkaan ei ole kaukana. Lopulta on vain vaikea päättää, onko Max tässä elämänsä corridassa härkä vai matadori. 

Punahuulet

klikkaa kuva isommaksi

Mustavalkomaanantai, haaste 152: Punainen

Mustavalkoisessa kuvassa jotain punaista.

Myrna vs. Swedish grace

klikkaa kuva isommaksi

Suomella on Arabia ja Ruotsilla Rörstrand. Ja kummallakin ilmeisesti oma kansan rakastama klassikkonsa, Arabian Myrna ja Rörstrandin Swedish grace. Miehen vanhempien kotoa kulkeutuneet Myrnat annoin pois, kun en ole koskaan päässyt sinuiksi sen kuvioinnin kanssa. Muoto kupissa on kyllä erinomainen, siro ja hyvin sekä käteen että suuhun sopiva. 

Kun minulla ei sitten ollut tavallisia, pienehköjä kahvikuppeja, niin päätin sellaiset hankkia.Päädyin ostamaan Swedish grace -kuppeja. Niissä on mielestäni Myrnan tapaan hyvä muoto joka istuu käteen ja suuhun.

klikkaa kuva isommaksi

Sarjan on Rörstrandille suunnitellut Louise Adelborg, ja se on esitelty ensi kerran vuonna 1930.

Kahvikupit vain ovat tällä hetkellä ikäänkuin pois muodista: kahvi juodaan joko isoista mukeista tai sitten pienistä espressokupeista. Halusin kuitenkin yhdet ihan perinteiset kahvikupit, joihin kuuluu asetti ja leipälautanen. No, kaapissani on näiden kaverina samasta sarjasta pari espressokuppia ja yksi mukikin.