Martinetti A., Lebeau G. & Franc A. : Ahatha, the Real Life of Agatha Christie

Riemastuttava elämänkerta sarjakuvan muodossa. Hyvin piirretty ja hauskasti kerrottu. Kuuluisan kirjailijan kuuluisat sankarit, pääosissa Mr. Poirot ja Miss Marple, kulkevat hänen matkakumppaneinaan ja ajatusten sparraajina - välillä vähän riitapukareinakin. Pari esimerkkiä päähenkilön sanomisista:

”If that damned Poirot really existed, we’d all be having square crumpets.”

“Poirot, one of these days you’ll be investigating your own funeral.”

Oikea makupala hellepäivän iloksi. Tämänkin sain Helmetistä. Eläköön kirjasto!

Mankell Henning: Italienska skor

Eläkkeellä oleva lääkäri Fredrik elää erakkona saarella, jonne hän on paennut maailmaa sen jälkeen kun hän 12 vuotta aiemmin oli tehnyt kohtalokkaan virheen amputoimalla potilaalta väärän käden.

Yhtenä päivänä saaren rantaan ilmestyy vanha nainen rollaattorinsa kanssa. Nainen on Harriet, Fredrikin entinen naisystävä, jonka tämä on ilman ennakkovaroitusta jättänyt 40 vuotta aikaisemmin. Harriet on kuolemassa syöpään ja haluaa Fredrikin täyttävän vanhan lupauksen metsälammelle tehdystä matkasta. Loppujen lopuksi Harrietilla on suurempikin yllätys: heidän yhteinen tyttärensä Louise, josta Fredrik ei ole tiennyt mitään. Louise on varsinainen kummajainen: hän asuu asuntovaunussa ja kirjoittelee radikaaleja kirjeitä maailman valtioiden päämiehille.

Salaisuuksien ja velvollisuuksien alettua täyttyä Fredrik päättää myös kohdata entisen potilaansa, nyt yksikätisen Agneksen. Agnes ylläpitää huostaan otettujen tyttöjen sijoituskotia. Kuten lukija saattaa arvata, nämä tytöt ovat varsin erikoisia – vaarallisiakin.

No, eriskummallisten henkilöhahmojen lisäksi kirja tarjoaa myös makaabereja tapahtumia. Harriet kuolee ja hänet poltetaan saarella, kenellekään mitään ilmoittamatta ja yksi Agneksen sijoitetuista tytöistä ilmestyy saarelle  viiltelemään itsensä hengiltä. 

Mankell kuvaa erakon elämää saarellaan hienovaraisen verkkaisesti, juuri mitään ei tapahdu: postivene vain käy silloin tällöin, Fredrik piipahtaa avannossa päivittäin ja päivittäin kirjoittaa päiväkirjaansa pari merkintää lämpötilasta ja havaituista linnuista tai kasveista. Ja sitten vastakohdaksi ilmestyvät nämä oudot ihmiset ja vielä oudommat tapahtumat. Vähän tulee mieleen Peppi Pitkätossu ja Muumien maailma. Vakavasti otettavaksi kirja ei minulle kolahda, mutta vähän absurdina genrenä menettelee. Eihän Mankell huonosti kirjoita.

Pallohortensia hohtaa hämärässä

Wild Cherries by Woolenberry

Huivi valmistui. Malli: Janina Kallion Wild Cherries, lankana Fyberspates gleem lace (55 % villa, 45 % silkki, 100g/800m, väri 700 Spiced Plum)

Tämä on kolmas Wild Cherries -huivini. Aikaisemmat ovat villaa ja toinen baby alpakkaa, mutta tämä villan ja silkin sekoitus on onnistunein. Malli on aivan ihana: kiuva kutoa ja huivi on monikäyttöinen. Toimii jakun tapaan kotelomekon kaverina.
 

Pihan kaunistukset

New dawn

New Dawn: tätä ruusua pihallani on vain yksi ja se jää riehaantuneen Flammentanzin jalkoihin. Mutta niinhän elämässäkin usein pienet ja herttaiset jäävät rehevämpien ja ulospäinsuuntautuneiden varjoon. New Dawn on kuitenkin  oma lemmikkini. Sellainen oli jo lapsuuteni huvilalla ja  halusin sen myös uuden kotini pihalle.

Jos uusi aamu on näin ihana, niin tulevaisuuteen voi suhtautua luottavaisesti. Oikeastaan se - siis luottamus huomiseen - on hyvän elämän lähtökohta. Sanotaan, että jopa keskitysleireillä parhaiten selviytyivät hengissä ne, jotka jaksoivat uskoa tulevaisuuteen ja joilla oli mielessään tulevaisuuden varalle joku tehtävä, merkitys.

Rose guard, ruusunvartija toimessaan. Ellin tehtävä on pitää piha kanivapaana.

Strout Elizabeth: My Name is Lucy Barton

Lucy Barton joutuu leikkauksen jälkeen viipymään sairaalassa 9 viikkoa. Yllättäen hänen äitinsä saapuu päiviksi istumaan hänen vuoteensa vieressä poistumatta välillä edes nukkumaan.  Lucy on kotoisin vaatimattomista oloista eikä hänellä ole ollut mitään yhteyttä vanhempiinsa sen jälkeen kun hän on lähtenyt kotoaan ja ryhtynyt kirjailijaksi. Hänen oma perheensä koostuu kahdesta tyttärestä ja aviomiehestä, josta myöhemmin eroaa.

Strout kuvaa Lucyn suhdetta maailmaan lyhyin, nasevin lausein. Hänen tekstiään on ilo lukea.  Kirja on rakennettu hyvin lyhyisiin kappaleisiin, jotka liikkuvat ajassa. Lucy tapaa sattumalta kokeneemman kirjailijakollegan Sarah Paynen ja osallistuu myöhemmin tämän vetämään koulutukseen. Lucy hämmästyy, miten rasittavaksi ihailtu kirjailija kokee opettamisen. Payne oli opettanut, että tosiasiassa meillä jokaisella on vain yksi kertomus. Lucy ajattelee ettei tiedä, mikä Paynen tarina olisi. Lucy piti hänen kirjoistaan, mutta ei päässyt ajatuksesta että tämä vältteli jotakin.

Toisessa kohdassa Lucyn tytär, joka oli kokenut äidin avioeron hylkäämisenä ja joka – äitinsä mielipahaksi - oli hyväksynyt isän uuden vaimon äitipuolekseen, sanoo äidilleen että kirjailija voi aina kirjoittaa tarinan uudelleen, mutta kun elää 20 vuotta jonkun ihmisen kanssa, se on se kertomus eikä sitä voi kirjoittaa uudelleen.

Pidin tästä kirjasta, jonka lainasin taas Helmetistä. Ihanaa kun on lähikirjasto!

Gräsan niitty

Gräsan niitty Haukilahdessa. Kiva kun on vielä luonnonkukkia, pian tässäkin on muovipohjainen jalkapallokenttä. Tämä on niin kauhean tehokasta tämä nykyaika.

Kävin tänään Maijan tilapäiskodissa Lauttasaaressa ihailemassa Väljää ja Vehreää ympäristöä. Miten ihmeessä ennen oli varaa moiseen ylellisyyteen, vaikka oltiin paljon köyhempiä kuin nykyään - siis Suomi oli. Lisääköhän vauraus myös ahneutta? Tai sitten arvomaailma vain on toisenlainen: vapaata oleskelua luonnossa ei arvoteta yhtä paljon kuin Organisoitua Liikuntaa.

Ajatuksia nurmikon hoidosta

Ihanne tietysti olisi tasainen, tuuhea ja virheetön nurmikko. Siis kaunis katsella, mutta joka ikävä kyllä ei kestä kovaa kulutusta, kuten koiran tarpeita. Hyvinvoiva nurmipeite on kovan työn takana, eikä tunnu kivalta, kun siihen ilmestyy kuivia, kuolleita läikkiä. Niinpä olen luovuttanut ja alistunut siihen, että pihani saa elää omilla ehdoillaan: en taistele ratamoita vastaan vaan iloitsen vehreästä vihreydestä, olkoonpa sen pohjana sitten apilat, ratamot tai mitkä tahansa elinvoimaiset asukkaat. Leikkaan nurmikon noin 5 päivän välein, heittelen välillä kalkkia ja nurmikon lannoitetta, keväällä ehkä vähän valkoapilan siementä. Tarvittaessa kastelen. 

Tämä on nyt kuin vanhan maalaistalon pihamaa: koiran kestävä ja paljaalle jalkapohjalle ihana. Pääasia että on vehreä ja vihreä!

Piharatamoita riittää, so what!

 

Tästä tuli mieleeni yleisemminkin ajatus siitä, miksi aina pitäisi tavoitella jotakin sellaista, mikä ei ole luontaista. Kun oli lapsi, äitini teetätti suoriin hiuksiini permanentin. No, kun sitä ei kukaan sen kummemmin pesun jälkeen rullannut, olin pörröpääni kanssa aivan hirveän näköinen – täysin vieras omalle persoonalleni – ja häpesin suuresti. Pitkään podin suoranaista kampaajakammoa. (Tällainen kotirouvan epäonnistunut kotipermanentti taisi tulla muotiin joskus myöhemmin, 80-luvulla, mutta silloin sain jo itse päättää hiustyylistäni eikä moista enää päässäni näkynyt ). Vaaleaa ihoaan suomalaiset yrittävät sisukkaasti, ihosyöpää uhmaten solariumeissa ruskettaa; tummaihoiset taas vaalennuttavat kemiallisesti omaansa. Pitääkö aina ihailla sellaista, mikä ei ole? Pysähtyykö maailma, jos jonain päivänä ihmiset päättäisivät olla tyytyväisiä siihen mikä on? Ehkä.

Onko ruoho aina vihreämpää aidan toisella puolella?

Heinäkuun alun kahvihetki terassilla

Kukkia, kukkia, kahvia, koira ja kirja: ja kun aurinkokin paistaa - on aika mukavaa!

Upeasti kukkivan Flammentanzin varjossa muut jäävät vähemmälle huomiolle, mutta kauniita ne ovat silti, pienetkin.

Kirjana on nyt menossa Jonas Gardellin Till minne av en villkorslös kärlek. Kivalta vaikuttaa, Gardellin huumori on minulle mieleen, samoin kuin hänen puolisonsa Mark Levengoodin hyväntuulisuus.

Elli venyttelee

Pallohortensia aloittelee kukintaa: nuppuja on valtavasti.