Ihanne tietysti olisi tasainen, tuuhea ja virheetön nurmikko. Siis
kaunis katsella, mutta joka ikävä kyllä ei kestä kovaa kulutusta, kuten koiran tarpeita.
Hyvinvoiva nurmipeite on kovan työn takana, eikä tunnu kivalta, kun siihen
ilmestyy kuivia, kuolleita läikkiä. Niinpä olen luovuttanut ja alistunut
siihen, että pihani saa elää omilla ehdoillaan: en taistele ratamoita vastaan
vaan iloitsen vehreästä vihreydestä, olkoonpa sen pohjana sitten apilat,
ratamot tai mitkä tahansa elinvoimaiset asukkaat. Leikkaan nurmikon noin 5
päivän välein, heittelen välillä kalkkia ja nurmikon lannoitetta, keväällä ehkä
vähän valkoapilan siementä. Tarvittaessa kastelen.
Tämä on nyt kuin vanhan
maalaistalon pihamaa: koiran kestävä ja paljaalle jalkapohjalle ihana. Pääasia
että on vehreä ja vihreä!
Piharatamoita riittää, so what!
Tästä tuli mieleeni yleisemminkin ajatus siitä, miksi aina
pitäisi tavoitella jotakin sellaista, mikä ei ole luontaista. Kun oli lapsi,
äitini teetätti suoriin hiuksiini permanentin. No, kun sitä ei kukaan sen
kummemmin pesun jälkeen rullannut, olin pörröpääni kanssa aivan hirveän
näköinen – täysin vieras omalle persoonalleni – ja häpesin suuresti. Pitkään
podin suoranaista kampaajakammoa. (Tällainen kotirouvan epäonnistunut kotipermanentti
taisi tulla muotiin joskus myöhemmin, 80-luvulla, mutta silloin sain jo itse päättää
hiustyylistäni eikä moista enää päässäni näkynyt ). Vaaleaa ihoaan suomalaiset
yrittävät sisukkaasti, ihosyöpää uhmaten solariumeissa ruskettaa; tummaihoiset
taas vaalennuttavat kemiallisesti omaansa. Pitääkö aina ihailla sellaista, mikä
ei ole? Pysähtyykö maailma, jos jonain päivänä ihmiset päättäisivät olla
tyytyväisiä siihen mikä on? Ehkä.
Onko ruoho aina vihreämpää aidan toisella puolella?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! Jokainen ilahduttaa.