Isä ja tytär -kuvia 15 vuoden välein

noin  1959, alempi 1974

Soudakova Anna: Mitä männyt näkevät

 

 Anna Soudakova (s. 1983) on pietarilaissyntyinen äidinkielen- ja kieltenopettaja, joka muutti 8-vuotiaana Turkuun. Mitä männyt näkevät on hänen esikoisromaaninsa ja pohjautuu hänen isoisänsä elämäntarinaan.

Kirjailijan tausta ja tarinan tosipohjaisuus on kirjaa lukiessa hyvä tietää: isovanhempien elämänvaiheet ja isoisovanhempien kohtalo ovat siinä määrin nykylukijan hiuksia pystyyn nostattavia, että jollei tietäisi voisi helposti pitää kerrottua mahdottomuutena. Mutta totta siis kaikki!

Kirja siis kuljettaa lukijansa vuoden 1936 Neuvostoliitosta tämän päivän Turkuun. Jurin vanhemmat ovat korkeasti koulutettuja ja näin ollen joutuvat Stalinin vainojen kohteeksi: he joutuvat poiskuljetetuiksi ja heidän kohtalonsa teloitukseen selviää Jurille vasta paljon myöhemmin. Jurilta itseltään, isänmaan vihollisten jälkeläisenä, evätään mahdollisuus opiskeluun. Ajat muuttuvat Neuvostoliitossakin; Hruštševin aikana Stalinin vainoissa syyttöminä teloitetut vanhemmat rehabilitoidaan kuoleman jälkeen 1958  ja Jurillekin avautuu tie opintoihin ja väitöskirjan tekoon. Vuonna 1992 Juri saa vahvistuksen että vanhemmat on teloitettu vuonna 1937.

Jurin vaimo Tanja on isänsä puolelta suomalaista sukujuurta, mistä syystä heidän lapsensa katsotaan Mauno Koivisto Suomessa paluumuuttajiksi ja näin perhe lopulta muuttaa Suomeen.

Juri ja Tanja selvittävät missä Jurin sukulaiset on teloitettu . 1999 he tekevät matkan Karjalaan Sandarmohin joukkohaudoille ja pystyttävät viisi nimilaattaa ristiin muistuttamaan joukkohaudan uhreista. 2013, Jurin jo kuoltua, Tanja tekee haudalle uuden matkan lastenlastensa kanssa.

Tarina on kauniisti kirjoitettu, kaikki elävästi kuvailtua. Hyvin mielenkiintoista historiaa ihmisen kokoisessa mittakaavassa. Historia on tietysti tuttua ja järkyttävää, mutta suurin järkytys seurasi epilogissa.  Maria selailee uutisvirtaa ja silmiin sattuu tuttu nimi: Sandarmoh – joukkohaudoista etsitään todisteita suomalaisten suorittamista teloituksista! Näin muuttuu maailma. Totuus on aina sellainen kuin itsevaltias vallanpitäjä haluaa. 

Vielä riittää väriä ja lämpöä

 Syyskuun viimeinen viikonloppu. Ihmeen lämmintä,  yli 15 astetta ja aurinkokin pilkahtelee. Pihalla riittää vielä hitusen väriä, viimeisiä viedään.

Koronatilanne alkaa huonontua, rajoituksia tulee lisää ja maskien käyttöäkin nyt suositellaan. Siitä kiistellään tuleeko maskipakkoa vai ei. Hallitus keväällä niin pontevasti suorastaan vastusti maskien käyttöä, että nyt kansalaisia on vähän vaikea vakuuttaa päinvastaisesta.

Täällä kuitenin nautitaan nyt syksyn viimeisistä lämpimistä.

 

Väisänen Hannu: Märkä turbaani

 

Märkä turbaani on Hannu Väisäsen tyylin ystäville herkkua. Kirja kertoo nuoren pojan Anatolen näkökulmasta pariisilaisen tornitalon asukkaita.  Väisäsellä on armoitettu kyky kuvata henkilöitä, tapahtumia ja ympäristöjä lempeän humoristisesti. Jotenkin hänen tekstistään huokuu se seikka, että hän on paitsi mainio kirjailija myös kuvataiteilija. Hän havainnoi terävästi ja kuvaa sattuvasti. Ja kuorruttaa kaiken ehtymättömällä mielikuvituksella käyttäessään vertauskuvia, jotka saavat elottomatkin kohteet eläviksi. Tätä oli ilo lukea. Väisäsen aikaisemmista kirjoista, varsinkin omaeläkerrallisesta trilogiasta olen pitänyt, mutta muutamat, esimerkiksi Taivaanvartijat, ovat minulle tuottaneet pienen pettymyksen. Märkä turbaani ei pettänyt.

Sarkola Milja: Mitt kapital

 

 Mitt kapital, oma pääoma, on kuin päätekijä tässä kirjassa. Minäkertoja on dramaturgi ja teatteriohjaaja, joka laskee kaikessa. Kirjan alussa hän on pankissa ostamassa melko kallista asuntoa, josta hän itse rahoittaa osan, osan hänen miehensä ja osan hänen isänsä. Jo kaupan tekotilaisuudessa kertoja haluaa tietää, paljonko hän joutuu tästä maksamaan perintöveroa, kun isä kuolee. Sama laskeminen jatkuu läpi kirjan kaikessa: miten jaetaan perheen arkielämän laskut. Päiväkirjamerkinnät ovat koskevat lähinnä tilien saldoa, sijoitussalkun  ja velan määrää sekä unen laatua. Hän ottaa ja vaatii myös miestään ottamaan henkivakuutuksen siltä varalta, että asuntolainen maksu sujuu myös toisen kuollessa. Hän ulottaa laskemisen jopa pianonsoittoon: kun pianonopettaja jossain kohdassa kehottaa laskemisen sijaan luottamaan kuuloon ja intuitioon, se on hänelle mahdotonta. Kaikessa pitää laskea. Jotenkin samanlainen kitsaus antaa mitään itsestään ulottuu myös suhteessa toisiin ihmisiin: oman esityksensä ensi-iltaan mennessään hän katsoo jalkoihinsa eikä tunne tarvetta kohdata yleisön tai kollegoiden katsetta. Yhtä pidättäytyväinen hän on ulkomailla kirjoittajatapahtumaan osallistuessaan.  Kirjan lopussa hänen miehensä pyytää häntä olemaan enää koskematta itseensä. Kuin loogisen reaktiona kertoja lopettaa henkivakuutuksensa.

Mistä tällainen nuukuus ja varautuneisuus kertoo? Ehkä kyse on pelosta, ihmisen huolesta omasta riittämättömyydestään; ettei täytä mittoja, jotka joko on  itse asettanut tai jotka kuvittelee muden hänelle asettaneen.

Tietysti tämä on satiiria eikä suinkaan Milja Sarkolan autofiktiota. Tai ainakaan en halua tätä sellaisena ajatella. Ei kai kukaan oikeasti voi olla noin laskelmoiva – tai jos olisi niin ei varmaankaan noin avoimesti siitä kertoisi. Minusta tätä ei ollut erityisen hauska lukea. Satiiri on vaikea laji! Nyt ei naurattanut kertaakaan. Kaiken lisäksi kirjassa ei oikein ole minkäänlaista jäsentelyä, juonta tai kehityskaarta. Tulee vaikutelma, että on kirjoitettu pala silloin, toinen tällöin, mitä on sattunut mieleen juolahtamaan.