Der letzte Anzug hat keine Taschen ....

....  oli yksi äitini opetuksista. Viimeisessä puvussa taskuja todellakaan ei ole, mutta viimeistä edellisissä niitä totta tosiaan on. Ja taskut on syytä käydä läpi ja tyhjentää ennen kuin puvut annetaan kierrätykseen.

Tänään oli se, tietyllä tavalla haikea päivä, jolloin kierrätyskeskuksen pojat kävivät hakemassa armaani viimeiset, toivon mukaan jollekulle vielä käyttökelpoiset puvut ja takit. Mies ei koskaan ollut innokas vaatekaupassa kävijä, mutta ihmeen paljon näitä pois annettavia vain oli päässyt kertymään: 8 mittatilauspukua ja 8 erilaista takkia plus muutamat irtohousut. Aikamoinen rahtaaminen näissä olisi ollut, joten olen hyvin kiitollinen kierrätyskeskukselle, kun kävivät hakemassa.

Der letzte Anzug hat keine Taschen tuli illalla uudestaan mieleeni, kun kävin katsomassa Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä esitettävän Ovista ja ikkunoista. Näytelmä sai murskaavan arvostelun Helsingin Sanomissa, mutta kun oikein vähin odotuksin teatteriin menee, niin ei pitäisi ainakaan pahemmin pettyä. Nyt päinvastoin yllätyin positiivisesti. Näytelmähän on oikein hyvä, eikä minusta ohjauksessakaan suurempaa vikaa ole; vähän vähempi huutaminen tietysti olisi riittänyt: emme ole kuuroja emmekä idiootteja. Minua ainakin paikoin ihan nauratti, ja ajatustakin näytelmässä on.

Komedia on mennyt täysille katsomoille Pariisissa pitkään ja minusta sen sanoma on siinä, että jos ihminen ei pidä kiinni omasta arvomaailmastaan, niin ansioton ja ylenpalttinen rahantulo tekee hulluksi. Niin absurdia kuin rahan ylenpalttinen sataminen näytelmässä on, rinnastus järjettömiin optioihin ja bonuksiin ei ole ollenkaan kaukaa haettu. Ovatko niiden saajat todella aina "ansainneet" palkkiot, jotka vastaavat satojen ihmisten työpanosta. Sitä sopii miettiä.

Virpi Hämeen-Anttila: Marionetit

Kirjan henkilöt ovat esiintyviä taiteilijoita: näyttelijöitä, miimikoita, akrobaatteja, jonglöörejä ja nukketeatterin tekijöitä. Neljä päähenkilöä, kaksi miestä ja kaksi naista, ovat kasvaneet yhdessä lapsesta saakka, välillä tiet ovat joidenkin osalta erkaantuneet ja sitten taas palataan yhteen. Naiset ovat siskoksia: toinen on kaunis Julia, johon molemmat pojat jo nuorena pihkaantuivat ja jota pitivät saavuttamattomana, toinen on arkipäiväisempi Emma. Onnettomuudekseen Emma ihaili pojista komeampaa Mikiä, mutta kun ei tätä saanut, tyytyi menemään naimisiin kiltin ja turvallisen Jannen kanssa.

Tässä alkuasetelma. Kun porukka sitten aikuisena taas on koolla, itse kutakin vähän jännittää, roihahtaako nuoruuden rakastuminen uuteen liekkiin ja miten siitä sitten selvittäisiin. Tulee suuri onnettomuus, jonka jälkeen jokainen huomaa miten tyytyväinen on omaan kumppaniinsa ja omaan elämäänsä.

Kirja on tavattoman keinotekoisen ja lapsellisen tuntuinen. Akrobatiaharjoittelua ja nukketeatterin tilbehöörien kanssa puuhaamista kuvataan loputtoman yksityiskohtaisesti. Replikointia on runsaasti, ilman että siinä olisi mitään terävää tai merkityksellistä. Pitkäveteinen teos kerta kaikkiaan. En suosittele.

Rypäleitä

klikkaa kuva isommaksi

Sattuipa taas niin sateinen ja tuulinen sää, ettei mieli tee nenäänsä ulos laittaa. Valoakaan, siis luonnon valoa, ei riitä kuvaamiseen sisällä, joten kirkasvalolamppu saa toimia aurinkonani. Kohteita kyllä löytyy, kun kuvaamisen palo alkaa poltella mieltä. 

Tällä kertaa silmääni sattui rypäleiden  pehmeän nukkainen pinta. Kummallista, että pölyksi luulemani nukka ei pesussakaan lähde. Ei se taidakaan olla pölyä; ehkä se on jotain rypäleille itselleen ominaista hometta tai hiivaa, joka kuuluu asiaan.

Heijastuksia ja varjoja

Valokuvatorstain haaste 302

 “Millaista ainetta ja mitä olet:
miljoonat varjot näen vierelläsi?”

klikkaa kuva isommaksi

Kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa; tässä on ehtaa katinkultaa. Jyrkät muodot heittävät ympärilleen synkät varjot. Millaiset varjot mahtavatkaan meitä seurata?

Kiteitä

klikkaa kuva isommaksi

Muinaisessa nuoruudessani luin sivuaineena myös geologiaa ja mineralogiaa. Siitä muistona löytyi kaapin perukoilta muutamia mineraaleja. Ylempi taitaa olla rikkikiisua eli pyriittiä eli katinkultaa ja alempi savukvartsia. Kidemuodot ovat selvästi näkyvissä.
 

klikkaa kuva isommaksi

Makrohaaste 120: Kide

Herra Lexington poseeraa

klikkaa kuva isommaksi

 
En tunnustaudu minkään asian keräilijäksi; sellaiseen en ole tarpeeksi systemaattinen enkä pitkäjännitteinen. Määrätynlaisia nalleja en kuitenkaan voi vastustaa. Herra Lexington on kokoelmani kolmas jäsen. Aikaisemmista hankinnoista toinen on vain muutaman sentin korkuinen avaimenperään kiinitetty pehmo-otus, jonka löysin yhtenä kesänä Retretistä ja toinen on hiukan isompi pörröinen hurmuri nimeltään Kamu. Kamusta Montykin tykkäsi. 

Herra L. istuu pianohuoneessa ja saa toimia sparraajana sormiharjoituksilleni. Tänään herra L. oli mallina, kun pitkästä aikaa kuvasin kahdella salamalla.

Taina Haahti: Koeaika

Jälleen mieluinen lukukokemus! Tilasin tämän HelMetistä Helsingin Sanomien arvostelun kirvoittamana. Taina Haahti kirjoittaa hyvin ja uskottavasti: samaistumispintaa löytyy ainakin minulle ihan jo oman kokemuspohjani takia.

Teos rakentuu suoran kerronnan, takautumien ja päähenkilön päiväkirjamerkintöjen varaan. Tapahtumat sijoittuvat Helsinkiin ja Pariisiin. Ympäristöt on kuvattu yksityiskohtaisesti, mikä saa lukijan kulkemaan tarinassa mukana, ainakin jos nämä kaupungit ovat tuttuja.

Päähenkilö, Lea on viittäkymppiä lähestyvä, vuoden johtajaksi valittu henkilöstöjohtaja, joka kuitenkin on saanut työstään potkut ja joka elää elämänsä koeaikaa. Siitä ehkä kirjan nimi. Koeaika voi toisaalta viitata erään Lean rekrytoiman henkilön koeaikaan, jolloin tämä joutui tekemään vaikean uraansa vaikuttavan ratkaisun, joka puolestaan vaikutti syvästi Lean omaan elämään.

Kirjassa ei ole paljoakaan toimintaa ja tapahtumia, sitäkin enemmän ajattelua ja pohdiskelua johtajuudesta, ihmisten kohtaamisesta, uskalluksesta tarttua elämän tarjoamiin tilaisuuksiin, vastuusta. Ehkä eniten juuri vastuusta: kirjassa viitataan useampaan kertaan Antoine de Saint-Exupéryn luoman Pikku Prinssin ajatukseen siitä, että ihminen vastuussa kaikesta kesyttämästään eli kaikesta minkä on omakseen ottanut.