Villapaita valmistui. Malli Graerup Sweater by Camilla Vad. Lankana Drops Puna 100 % alpakka, väreinä tumman harmaa, keskiharmaa, vaalean harmaa, vaalea vihreä, tumma vihreä ja valkoinen. Puikot 3,5 mm. Tulos oli huomattavasti pienempi kuin oli tarkoitus, vaikka koetilkku stemmasi. Tosin tein koetilkun vain yhdelä värillä: kuvioneule tulee paljon tiukemmaksi. Tämä mennee uuteen kotiin.
Kirjaston Bestseller-hyllystä mukaan napattu kirja. Irakista paennut eläinlääkäri perustaa blogin levittääkseen teoksiaan arabimaailmassa, mutta vanhojen tekstiensä sijaan hän haluaakin kertoa uusia tarinoita. Tarinat hyppelehtivät riippumatta ajasta ja paikasta, eikä ole väliä sillä kuka kertoo kenellekin. Kirjaa voikin lukea pätkittäin – ja se onkin nyt hyvä asia, koska laina-aika meni umpeen ennen kuin pääsin kirjan loppuun. Tarinoiden ohella kirjassa on viisaita lauseita kuten
s. 22 …elämämme on vain mielikuvituspeli, jonka lainalaisuuksia ja kulkua on turha yrittää ennustaa.
s. 24: pistää oikein vihaksi, että elämääni on käynyt taloksi kaksi mörköä: laiskuus ja ajanpuute.
s. 26: ..liskot pönöttävät valta-asemissaan ylpeinä siitä, että ovat dinosaurusten sukua – viis siitä, että ne ovat jo kuolleet sukupuuttoon.
s.121: Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että muutoksen juna on jättänyt minut asemalle, itse asiassa jo ajat sitten, ja minun tarvitsee vain hyväksyä tämä tosiasia, sillä muu tosiasia on minua kohtaan huomattavasti julmempi.
Viimeisen sitaatin muistin väärin: mielessäni olin muuttanut sen muotoon, että muutoksen juna oli jättänyt minut asemalla, joka oli lopetettu jo ajat sitten. Siltä minusta nimittäin itsestäni aika usein alkaa tuntua.
Onnea rakas Elli!
Onnea todellakin on oma koira. Onnea on myös kaunis lähiluonto, jossa Ellin kelpaa tepastella tutkimassa maaston tuoksuja.
Kalliolla otetut kuvat on näpätty kännykällä, kotona otetut Nikonilla ja 105mm:n macrolla. Kännyköiden kamerat alkavat olla sen verran hyviä, että normikoiralenkillä ei isompaa vehjettä juurikaan tule mukaan otetuksi. Ja sen kerran kun sitten ottaa isompaa varustusta mukaan, ei silmään välttämättä satu sopivaa valoa ja/tai kohdetta. Kotiin tullaan tyhjin toimin. Kuvaamisessa oleellista on oikea hetki: ei vain voi ajatella että nyt kuvaan jotakin. Ja miten usein käy sitten niin, että kun huomaa hyvän aiheen ja passelin valon, hetki on ohi ennenkuin kameran tai edes kännykän saa esiin ja valmiiksi.
Ehkä tässä juuri onkin kuvaamisen hohto: (omasta mielestä) hyvästä kuvasta osaa olla iloinen :)
Ohjeen löysin blogista Life with Mari: ylipolven villasukka.
Oli kiva kutoa, mutta vähän muokkasin ohjetta: tein ranskalaisen kantapään sekä kiila- ja nauhakavennuksissatein kavennukset joka toisella kerroksella. Tein myös nilkkaosan 5 cm lyhyempänä. Lankana Seitsemän veljestä.
Anna Soudakova (s. 1983) on pietarilaissyntyinen äidinkielen- ja kieltenopettaja, joka muutti 8-vuotiaana Turkuun. Mitä männyt näkevät on hänen esikoisromaaninsa ja pohjautuu hänen isoisänsä elämäntarinaan.
Kirjailijan tausta ja tarinan tosipohjaisuus on kirjaa lukiessa hyvä tietää: isovanhempien elämänvaiheet ja isoisovanhempien kohtalo ovat siinä määrin nykylukijan hiuksia pystyyn nostattavia, että jollei tietäisi voisi helposti pitää kerrottua mahdottomuutena. Mutta totta siis kaikki!
Kirja siis kuljettaa lukijansa vuoden 1936 Neuvostoliitosta tämän päivän Turkuun. Jurin vanhemmat ovat korkeasti koulutettuja ja näin ollen joutuvat Stalinin vainojen kohteeksi: he joutuvat poiskuljetetuiksi ja heidän kohtalonsa teloitukseen selviää Jurille vasta paljon myöhemmin. Jurilta itseltään, isänmaan vihollisten jälkeläisenä, evätään mahdollisuus opiskeluun. Ajat muuttuvat Neuvostoliitossakin; Hruštševin aikana Stalinin vainoissa syyttöminä teloitetut vanhemmat rehabilitoidaan kuoleman jälkeen 1958 ja Jurillekin avautuu tie opintoihin ja väitöskirjan tekoon. Vuonna 1992 Juri saa vahvistuksen että vanhemmat on teloitettu vuonna 1937.
Jurin vaimo Tanja on isänsä puolelta suomalaista sukujuurta, mistä syystä heidän lapsensa katsotaan Mauno Koivisto Suomessa paluumuuttajiksi ja näin perhe lopulta muuttaa Suomeen.
Juri ja Tanja selvittävät missä Jurin sukulaiset on teloitettu . 1999 he tekevät matkan Karjalaan Sandarmohin joukkohaudoille ja pystyttävät viisi nimilaattaa ristiin muistuttamaan joukkohaudan uhreista. 2013, Jurin jo kuoltua, Tanja tekee haudalle uuden matkan lastenlastensa kanssa.
Tarina on kauniisti kirjoitettu, kaikki elävästi kuvailtua. Hyvin mielenkiintoista historiaa ihmisen kokoisessa mittakaavassa. Historia on tietysti tuttua ja järkyttävää, mutta suurin järkytys seurasi epilogissa. Maria selailee uutisvirtaa ja silmiin sattuu tuttu nimi: Sandarmoh – joukkohaudoista etsitään todisteita suomalaisten suorittamista teloituksista! Näin muuttuu maailma. Totuus on aina sellainen kuin itsevaltias vallanpitäjä haluaa.
