Keväinen gerbera

kilkkaa kuva isommaksi

Tänään ilahdutin itseäni pesettämällä auton ja tilaamalla läheisestä valokuvausliikkeestä harmaasuotimen. Harmaasuotimella toivon voivani käyttää pitempiä suljinaikoja silloin kun haluan kuvaan liikkeestä aiheutuvaa epäterävyyttä tai kun haluan pienen sysvyysterävyysalueen myös kirkkaana päivänä. Samalla reissulla ostin Sampo-kujalta kimpun gerberoita.

Kesän odotusta

klikkaa kuva isommaksi

Maaliskuussa valo voittaa. Kun ensimmäiset pälvipaikat paljastuvat, kurkottaa sisäinen katseeni eteenpäin kevääseen ja taaksepäin lapsuuteen.  Lapsi elää intensiivisemmin hetkessä. Ja lähempänä maata kun on, kokee lapsi intensiivisemmin myös vuodenajat. Kevät voittaa talven ja lumi sulaa, kohta kadun pinta kuivuu ja ulos ilmestyvät potkulaudat, nukenvaunut. Hypätään narua, barbia. Pikkukengät jalassa ja polvisukat, sitten nilkkasukat ja vihdoin suvivirsi ja maallemuutto.

Kurkotan kohti kevättä, kesää ja lasta sisälläni. Kurkotan kohti huoletonta, loputonta aikaa.

Pakinaperjantai, haaste 279:  Kurottuva keväinen katse

klikkaa kuva isommaksi

Johan Bargum: Syyspurjehdus

Suomenruotsalaista uutta kirjallisuutta, jota ei ilmesty lainkaan liikaa. Pikkuinen kirja, vain 119 sivua, mutta kerrassaan sympaattinen. Kirja kertoo kahden miehen näkökulman selvittämättömäksi jääneeseen tapahtumaan, jota lukija voi mielessään oman ihmistuntemuksensa ja psykologisen vaistonsa mukaan ratkaista. Hyvin kirjoitettu, aika mukavasti rakenneltu pikku mysteeri. Oikein mukava lukukokemus.

Horst Evers: Für Eile fehlt mir die Zeit

Hauskahko kokoelma pikku pakinoita, yhteensä 50. Luin tästä kehuja samaan aikaan kuin Hundraåringenista som klev ut genom fönstret ja sain tämän melko samaan aikaan kirjastosta. Mutta siinä missä Hundraåringen oli – mahtavasta sivumäärästään huolimatta - luettava kerralla loppuun, tämä jäi pitkäksi aikaa kesken. Ylipäätään en ole innokas novellien ystävä; minusta on rasittavaa, että jutusta ja henkilöistä on erottava kohta kun heidän kanssaan on päässyt tutuksi. Toisekseen hauskojen juttujen lukeminen peräperään käy tosikon voimille. Tuntuu, että sama kaava enemmän tai vähemmän toistaa itseään.

Mutta kyllä tämä koko lailla hauska oli – ainakin pieninä annoksina kerrallaan.

Punaposki

klikkaa kuva isommaksi

Pink Ladyllä on punaiset posket ja se on yksi suosikkiomenoistani. Se muistuttaa vähän  Åkerö- tai Cox's Orange-lajiketta.

Valokuvatorstai, haaste 240: Punainen

Terveellinen haisunäätä

klikkaa kuva isommaksi

Makroviikot, haaste 52: Elintarvike

Häiritsijät

klikkaa kuva isommaksi

Härkälinnut saivat äkäisen häädön kun uskalsivat liian lähelle rantaa koskelon reviiriä häiritsemään. Lisää täällä.

klikkaa kuva isommaksi

Alkukirjaimet, haaste 57: HÄ

Säihkysääret

Varoituksen sana: tämä pakina on yhtä absurdi kuin mautonkin. Lukemista kannattaa jatkaa vain jos omaa sairaan huumorintajun.

Sinä lokakuun lopun myöhäisenä iltapäivänä katu oli sateen jäljiltä märkien lehtien peitossa. Aurinko oli tullut esiin ja paistoi jo alhaalta kun Aliisa ajoi mäkeä alas pyörällään. Hän oli juuri ehtinyt ajatella, että märkien lehtien päällä pyörä oli huonosti hallittavissa, kun hän kuuli kääntyvän raitiovaunun kolistelevan nurkan takaa. Hän nosti katsettaan märistä lehdistä, ja silloin aurinko häikäisi hänen silmänsä eikä hän nähnyt enää mitään.

Kun Aliisa seuraavan kerran avasi silmänsä, hän makasi yksin pienessä sairaalahuoneessa. Yöpöydällä oli maljakossa kukkia ja niiden vieressä kirja. Kukkien keltaiset ja oranssit värit toivat hänen mieleensä märät koivun ja vaahteran lehdet, jotka olivat saanet hänet menettämään pyöränsä hallinnan. Mitä oikein oli tapahtunut? 

Hän ojensi kätensä ja tarttui yöpöydällä lojuvaan kirjaan. Jalkakirja? Kirjassa oli kokoelma erilaisten jalkaproteesien kuvia. Aliisa kohotti peittoa ja järkyttyi näkemästään: hän oli menettänyt polvesta asti molemmat jalkansa. Oli hankittava proteesit. Siksi siis jalkakirja. 

Kirjassa oli jalkoja jos jonkinlaisia: oli pitkiä ja lyhyitä sääriä, soukkia ja lihaksikkaita pohkeita, siroja nilkkoja, tukevia nilkkoja. Oli kapeita jalkateriä ja leveitä. Oli pitkiä kapeita varpaita ja oli pallovarpaita. Nyt saisi Aliisa valita itselleen sellaiset unelmasääret, joita aina oli ihaillut. Aliisa ei tiennyt pitäisikö hänen itkeä vai nauraa.

Ennen kuin oli saanut ajatuksiinsa mitään tolkkua, Aliisa havahtui herätyskellon hälytysääneen. Hän ravisti itsensä kunnolla hereille ja heitti peiton syrjään. Hän olikin omassa vuoteessaan – ja molemmat jalat olivat tallella.

Pakinaperjantai, haaste 278: Jalkakirja

Kaikkialla, kaiken aikaa, kaikkien kanssa …

Termi ubikviteetti tarkoittaa erään teologisen oppisuunnan mukaan Jeesuksen läsnäoloa kaikkialla kaiken aikaa. Näinä kiireisinä aikoina Jeesus, enempää kuin Joulupukkikaan, ei tietysti kerkiä aivan kaikkialle, joten ihminen on joutunut kantamaan osansa tästä kaikkialla olemisen taakasta. Teknologia on tullut teologian tueksi. Elisahan mainoksessaan lupaa ihmiselle mahdollisuuden olla kaikkien kanssa kaiken aikaa kaikkialla. Tämän sain eilen(kin) kokea oopperassa.

Debussyn Pelléas ja Mélissande on hiljaisuuden musiikkia, jonka lomaan säveltäjä on lisännyt taukoja. Siis hetkiä jolloin orkesteri on aivan hiljaa. Nämä hetket osoittautuivat ylivoimaiseksi nyky-ihmiselle. Suurin osa yleisöstä jaksoi toki kestää noin minuutin hiljaisuuden ryhtymättä muihin toimiin, mutta siellä täällä katsomossa alkoivat kännykän näytön valot vilkkua. Oli näköjään pakko tarkistaa saapuneet viestit ja facebook-päivitykset.  Meistä on tullut niin tavattoman tehokkaita; jokainen sekunti on käytettävä hyödyksi!

Muuten voi vain todeta, että Pelléas ja Mélissande on lumoavan unenomainen ja leijuva ooppera, ja nyt nähty toteutus sopi musiikin kanssa yhteen täydellisesti. Kaikki oli kohdallaan: lavastus, ohjaus ja loistavat solistit. Orkesteri soitti kauniisti ja Debussyn musiikkihan on korvia hivelevää. Jollain lailla Pelléas ja Mélissande toi mieleen Kaija Saariahon Kaukaisen rakkauden. Olin aivan myyty.

4 x 4

klikkaa kuva isommaksi

Ei, kyseessä ei ole neliveto vaan neljän sentin tuhkakuppi. Makroviikon haastesanaan neliö oli vaikea keksiä kuvattavaa, mutta kaappien kätköistä löysin nämä pienen pienet hopeiset tuhkakupit. Niitä on kuusi kappaletta ja niissä on kaiverrus 5.2.1958.

klikkaa kuva isommaksi

Runebergin päivä oli vanhempieni hääpäivä, mutta mitä tapahtui vuonna 1958? Kuka on tuhkakupit lahjoittanut? Äidin äiti kuoli jouluaattona 1957; olisiko tuhkakupit saatu lohdutukseksi?  Toisaalta ellen erehdy kyseessä onkin hopeahääpäivä. Nyt pääsen jäljille: tiedän että isäni osti äidilleni hopeahääpäivälahjaksi sormuksen, joka nyt on minulla. Tuhkakupit eivät siis olekaan lahja isältä äidille vaan luultavasti päinvastoin lahja äidiltä isälle. Hmm... tuleekohan tähän selvyyttä isosiskolta???

Oli kuinka oli, tuhkakupit ovat kaikessa epäkäytännöllisyydessään hauska muisto. 1958 tupakointi oli ilmeisesti niin tavallista ja suosittua, että kenties päivälliskutsuilla oli aivan paikallaan kattaa vieraille pieni tuhkakuppi kullekin, jotta he voivat lepuuttaa siinä savukettaan sen aikaa kun ottavat lisää ruokaa ;)

Makroviikot, haaste 51: Neliö

Kesää odotellessa

klikkaa kuva isommaksi

Tähtimö ei kauan saanut nauttia kesäpäivän rauhasta ennenkuin tumma tunkeilija pöllähti kaunotarta ahdistelemaan.

klikkaa kuva isommaksi

Alkukirjaimet, haaste 56 : TÄ

Myrna, rakas inhokkini

klikkaa kuva isommaksi

Viikon värikollaasin aiheena on inhokki. Piti siis valita inhokkikohde ja tehdä sen väreistä kollaasi. No, oma rakas inhokkini on Myrna-astiasto, tuo Arabian kai kautta aikojen suosituin sarja. En tiedä sitä torppaa, jossa ei Myrnaa olisi - kun siis puhutaan tietyn ikäryhmän kodeista. 

Meille kahvikalusto on tullut miehen äidin jäämistöstä. Miehen mielestä se on kaunis, joten enhän siihen henno kajota. Muodoltaan kuppi onkin kaunis ja hyvin suuhun sopiva. Omassa lapsuudenkodissani oli samoja kuppeja ilman koristemaalausta, niissä oli vain ohut kultareunus. 

Joku vain sekä kuviossa että värityksessä inhottaa minua. Mutta siitä sain hyvät värit inhokkikollaasiin. Samoja värejä löytyy pähkinöistä ja siemenistä, joita en suinkaan inhoa vaan suorastaan rakastan.

Viikon värikollaasi, haaste 74: Inhokki

Keltaruusut

klikkaa kuva isommaksi

Tällaisena harmaana päivänä, jolloin ei oikein tee mieli ryhtyä mihinkään järkevään, keltaiset ruusut saavat toimia auringon sijaisena ja antaa potkua päivään.

Valo ja terävyysalue ovat lempiaiheita kameran kanssa leikkiessäni. Päivänvalo ei nyt tarjonnut haluamaani, joten turvauduin kirkasvalolamppuun. Ensin loivasti vastavaloon (yllä), sitten loivasti myötävaloon:

klikkaa kuva isommaksi

Terävyysalueen hallinnan harjoittelusta saan aina takuuvarmasti viihdykettä, jos muuta en keksi. Kuvasin samaa kuudella eri aukolla. Tässä ääripäät.
Ensin aukolla f/36:

klikkaa kuva isommaksi

 ja sitten aukolla f/3:

klikkaa kuva isommaksi

Keltaruusut ennakoivat pääsiäistä; kohta saa kylvää rairuohon.

Hämärää touhua

klikkaa kuva isommaksi

Kuohunta Finnairin ympärillä herättää kysymyksiä. 

Miksi kutsutaan ihmisiä, joille maksetaan satojatuhansia ensin siitä että suostuvat tulemaan töihin, sitten siitä että pysyvät töissä ja jälleen siitä, että heidät irtisanotaan?

Vastaus: vaikeasti motivoitaviksi.

Yleisesti tunnettu tosiasia kai on, että huippusuoritus vaatii hyvää motivaatiota.

Johtopäätös: Huippusuorituksia syntyisi varmemmin (ja halvemmalla), jos johtopaikoille löydettäisiin hieman paremmin motivoituneita johtajia. Siis sellaisia, joita motivoi työn sisältö sinänsä, ei pelkästään - tai edes pääasiassa - raha.  Tällaisia johtajia oli vielä parikymmentä vuotta sitten. Miljoonabonuksista ei oltu kuultukaan.

Hyvästä suorituksesta tulee maksaa kunnon korvaus, mutta miksi pitää maksaa tyhjästä? Mieleen tulee muinoinen UMTS-kauppa, muistattehan, jossa Sonera maksoi Saksalle miljardeja ilmatilasta, jota piti käytettämän tiedon siirtoverkkoihin, joita ei kai sitten koskaan hyödynnetty mitenkään. Maksetaan potentiaalista, jota todellisuudessa ei ehkä ole olemassakaan.

Miten ihmeessä tällainen uusi rälssi on päässyt syntymään? Veikkaan, että kysymyksessä on suuri puhallus, jota jälkipolven yhteiskuntatieteilijät tulevat analysoimaan ja ihmettelemään.

Minne tuuli kuljettaa

klikkaa kuva isommaksi

Tuulten armoilla, mutta muuten vapaana. Purjevene: ei huolta tankkaamisesta, ei bensan hajua, ei moottorin pörinää. Ja jos purjeeneessä on nostoköli, voi väylältäkin välillä poiketa.

Valokuvatorstai, haaste 238: Vapaus

Kehys

klikkaa kuva isommaksi

Olipa vaikea keksiä makrokuvattavaa kehystä, mutta ehkä tämä ohut kultakehys sileäksi hiotun sinisafiirin ympärillä kertoo sen mitä ajattelen kehyksistä. Kehys on kuin mauste: sen tehtävä on korostaa kehystettäväänsä, ei vallata itselleen liikaa huomiota. Toisaalta, joskus juuri kehykset ovat se juttu.


Makroviikot, haaste 50: Kehys

Sääilmiö ja särvintä leivälle

klikkaa kuva isommaksi

Maaliskuussa sää voi yllättää. Aurinkoisen aamun jälkeen alkoi äkkiä tuulla kovaa ja sataa kaatamalla rakeita.

Yritin ottaa kuvaa pitkällä suljinajalla, jotta olisin saanut kuvaan kunnon raidat sateesta, mutta valoa oli liikaa ja 1/2,5 oli pisin aika, joka oli mahdollinen ilman ylivalotusta.(ISO 100, aukko f/16). Nyt olisi harmaasuodatin ollut paikallaan, mutta kun minulla ei sellaista ole (vielä!).

Ennen sateen alkua talon edustalla pyöri kolme aura-autoa, jotka kiivaasti työntelivät vielä jäljellä olevia, mutta kovasti jo huvenneita lumia paikasta toiseen. Kiirettä pitää, että ehtivät ennenkuin lumet kokonaan häipyvät taivaan tuuliin. Tätä monikoneaurausta olen ennenkin ihmetellyt. Voiko selitys olla niin raadollinen, että huoltoyhtiöt tekevät nyt urakalla tunteja, joita saavat taloyhtiöiltä laskuttaa. Kohtahan se ilo aurauksen osalta loppuu. Ei se ihan järkevältä näytä. Yhden auran ymmärtäisin, mutta en kolmea.

klikkaa kuva isommaksi

Alkukirjaimet, haaste 55: SÄ

 P.S.

Jälkeenpäin keksin paremman sanan. Sääntöjen mukaan alkukirjainhaasteeseen saa osallistua vain yhdellä postauksella, mutta useammalla kuvalla, joten liitän leivän SÄrpimen tänne loppuun. Hyvää ruokahalua:

klikkaa kuva isommaksi

Raidallinen näkymä

klikkaa kuva isommaksi

Tiina Linkaman kommentin innostamana kokeilin saanko kuvasta säätämällä enemmän irti. Tässä tulos: kontrastia lisätty ja värejä säädetty, varsinkin keltaista, vihreää ja cyania. Tuli siihen vähän enemmän ryhtiä. Kuva näytti alunperin suunilleen samalta kuin ylempi kuva, siis ennen mustavalkomuunnostakin.

klikkaa kuva isommaksi

Mustaa ja valkoista, haaste 108: Raidallinen

Syksyinen värimaailma

klikkaa kuva isommaksi

Viikon värikollaasi , haaste 73: Syksy

XXXXL

klikkaa kuva isommaksi

Hanna-Leenan päätä pyörryttää, kun hän kahvilassa lukee Keilaniemeen suunnitelluista tornitaloista.  Pyöreät talot tulevat olemaan korkeimmillaan jopa 40-kerroksisia. Näköalat tulevat olemaan huikeat, mutta huipulla tuulee. Ylimmissä kerroksissa neliöhintojen ennustetaan kipuavan 15000 euroon!

Ihmiset haluavat asua korkealla. Tätäkin Hanna-Leenan on vaikea ymmärtää. Korkealta tietysti näkee kauas, mikä on hyvä, mutta rajansa kaikella. Lapsena Hanna-Leena asui yhdeksännessä kerroksessa, josta näki puiston yli eduskuntatalolle asti. Mutta oikein lähelle ei sitten nähnytkään. Parvekkeelta tosin saattoi kurkistaa alas ja seurata miten leikkiautot ja muurahaisihmiset vilisivät kadulla. Myöhemmin Hanna-Leena asui neljännessä kerroksessa, koivunlatvojen tasalla. Siinä oli jo lähempänä maata ja elämää.

Minkälaista mahtaa olla neljännessäkymmenennessä kerroksessa? Se on aika kaukana ihmisen mittakaavasta, tuumii Hanna-Leena. Hanna-Leena muisteli työmatkaa New Yorkin toimistolle Rockefeller-Centerin huipulle: siellä hänestä ei tuntunut mukavalta, enempää kuin yhtä korkealla sijaitsevassa hotellihuoneessaankaan.

Miten kaikesta on tullut niin suurta? Kaikesta pienestäkin. Tätä Hanna-Leena jäi miettimään kun hän maustekaappiaan kolutessaan huomasi, miten maustepurkitkin ovat kasvaneet: vanhimmat purkit, jotka ovat asettuneet taloon samaan aikaan Hanna-Leenan kanssa muutama vuosikymmen sitten, ovat tuskin puolta siitä mitä uusimmat.

Mutta niinhän kaikki muukin on muuttunut: ennen Jaffa oli kolmanneslitran pulloissa ja siitä riitti lasillinen kahdelle (Coca-cola oli vielä pienempi), nyt puolentoista litran limsapullo on vakiotavaraa. Karkkipussit ja suklaalevyt painoivat parhaimmillaan sata grammaa. Paljonko ne nykyään mahtavatkaan painaa, ehkä varttikilon? Sipsipussit ovat megaluokkaa ja hampurilaiset jättiläisiä.

Aika kummallista, että aikana, jolloin laihduttaminen on lähes kansalaisvelvollisuus ja jolloin ravintoaineiden terveysvaikutuksista tiedetään enemmän kuin koskaan ennen, ruokaa ja erityisesti roskaruokaa tulvii päällemme hyökyaallon tavoin. Ihmisen aineenvaihdunta tuskin on voinut muuttua samassa tahdissa.

Tätä pohtiessa Hanna-Leenan pää menee yhä enemmän sekaisin ja hän tarvitsee kahvia. Mutta nyt ei mikään pieni riitä; hän tilaa itselleen kaksinkertaisen tuplaespresson.

klikkaa kuva isommaksi

Pakinaperjantai, haaste 276: kaksinkertainen tuplaespresso.

Valta turmelee ...

... ja absoluuttinen valta turmelee absoluuttisesti. Vanha sanonta pitää taas kerran paikkansa.

AKT:sta riittää nyt puhuttavaa. Työntekijöiden kiusaamisesta noussut julkisuus on ajanut johtajan paniikissa toimimaan tavalla, jota ei hyvällä tahdollakaan voi kutsua sisäsiistiksi.  Kaikkea emme luultavasti vieläkään asian taustoista tiedä, mutta selvää on, että omavaltainen vallan käyttö on saanut koko organisaation sairaaseen tilaan.

Pomolla on aina valtaa alaiseensa, mutta joskus myös alaisella on valtaa esimieheensä. Näin ainakin silloin kun alainen on tehnyt itsensä niin tärkeäksi, ettei esimies enää mene yhteenkään tilaisuuteen ilman tukijaansa. Mikä viimeinen niitti voi muuttaa asetelman niin, että valtaa pitävä luottoalainen ei äkkiä enää ansaitse edes ihmisarvoista kohtelua. Moinen vallankäytön heilahtelu äärilaidasta toiseen ei kerro henkisesti tasapainoisesta ja vahvasta johtajuudesta.

Surkeinta on, että tällainen härdeli tapahtuu ammattiyhdistyksen piirissä, jossa hyvän työilmaston - tai vähintään työlakisäädösten noudattamisen - pitäisi olla mallina muille. Kiistan kumpaakaan osapuolta en tunne. Lehtitietojen mukaan Timo Rädylle ei kunnian kukko tule laulamaan, mutta mikä mahtaa olla koko kuva Hilkka Ahteen menettelyistä? Kiusattuna osapuolena hän tietenkin ansaitsee kaiken sympatian, vaikka häneltä itseltään ei ahdistelun kohteeksi joutuneelle työntekijälle sympatiaa herunut silloin, kun hän asettui julkisesti puolustamaan alaisensa seksuaalisesta häirinnästä kiinni jäänyttä miestään.

Koko juttu haisee pahalle.

Kaneli

klikkaa kuva isommaksi

Alkukirjaimet, haaste 54: KA

Kesäkollaasi

klikkaa kuva isommaksi

Kesää odotellessa kaupoissa alkavat kesän värit jo vallata alaa. Itse luonnon heräämistä ja nousemista esiin lumen alta saataneen kyllä odottaa vielä jonkin aikaa.

Värikollaasit, haaste  72: Kesä

10 ilon aihetta

klikkaa kuva isommaksi

Sain Simpukalta haasteen kertoa kymmenen asiaa, jotka ilahduttavat mieltäni ja tuottavat mielihyvää.

Mielihyvän lähteitä on loputtomiin, mutta nämä nyt tulevat heti mieleen:

1. Kahvin tuoksu. Olen pikemminkin teen juoja, mutta hyvän kahvin tuoksu on vastustamaton.

2. Karjalan murre, äitini kieli. Espoolaisena kuulen lapsuuteni kieltä harvemmin, mutta korvaani osuessaan Oikea Murre saa sydämeni lämpenemään.

3. Valokuvaaminen. Suurta mielihyvää tuottaa tunne, kun luulee saaneensa kuvaan sen mitä tavoitteli.

4. Kirjoittaminen. Kuten kuvaaminen, myös ajatuksen pukeminen sanoiksi tuottaa hyvän olon verrattuna siihen, että ajatukset vain velloisivat mielessä.

5. Blogit. Kuvaaminen ja kirjoittaminen vain pöytälaatikkoon jäisi paljon tylsemmäksi, ellei tuloksia saisi jakaa. Kommenttien saaminen tuottaa suurta ekstra-iloa. Myös toisten blogien seuraaminen on suuri ilo. Blogien kautta syntyneet ystävyydet ovat lisäbonusta.

6. Radion kuunteleminen. Hyvin toimitettujen (huom!) puhe- ja musiikkiohjelmien seuraaminen sängyssä loikoillessa on kerrassaan rentouttavaa. En tarkoita kaupallisten asemien tuottamaa älytöntä tajunnanvirta –pölinää.

7. Lukeminen. Hyvä kirja on ystävä. Hyvän kirjan kanssa ihminen ei koskaan ole yksin eikä aika käy pitkäksi. Myös blogit kuuluvat tähän sarjaan, ks. kohta 5. Hyvä elokuva on yhtälailla arvokas ilon lähde.

8. Luonto ja luonnossa liikkuminen. En ole mikään pitkän matkan patikoija, mutta meren tai järven rannalla käveleminen on minulle meditaatiota ja suoranainen välttämättömyys.

9. Ihmisten ystävällisyys. Ystävällisyys ja hyväntuulisuus tarttuvat ja sellaisen kohtaaminen valaisee koko päivän.

10. Koiran katse ja koiran kosketus. Nyt kun omasta kullanmurustani on aika jättänyt, tyydyn ihailemaan kohtaamiani koiria, mutta nämäkin tapaamiset tuottavat iloa. Ja tietenkin Paminalla, miehen tyttären koiralla, on erityissija sydämessäni.

No, nämä 10 kohtaa tulivat äkkiä täyteen, eivätkä ilon aiheet arjessa onneksi näihin rajoitu. Varmaan mieleeni tulee pian muita, ehkä tärkeämpiäkin, mutta johan näilläkin päivä valkenee mukavasti.

Haasteen mukaan, tämä pitäisi jakaa eteenpäin viidelle muulle. Simpukka ja minä näköjään seuraamme paljolti samoja blogeja, joten en kai voi samoja haastaa, Haastan nyt siis vain kolme eli  Pirkon, Arleenan ja Katriinan. Olkaapa hyvät. Haaste on leikkimielinen, eikä siihen ole pakko vastata. Kiva olisi jos kuitenkin saisimme kuulla, mikä teitä arjessa ilahduttaa.

Poikia lapsettaa

klikkaa kuva isommaksi

Tasavallan presidentin virkaanastujaiset osoittautuivat kovaksi paikaksi kovien miesten egolle. Yksi kansanedustaja ja puoluesihteeri ei tilaisuuden virallisesta pukukoodista huolimatta suostu kietomaan kaulaansa solmiota, koska se ei sovi hänen tyyliinsä ja toinen, valtiomieheksikin kehuttu ex-puhemies ja ex-pääministeri mittailee katuja eduskuntatalon ulkopuolella, koska haluaa boikotoida tilaisuutta, jonka tähtenä hän itse ei saa loistaa.

Ymmärrän kyllä molempia. Itsekin pidän rennosta pukeutumisesta ja minua alkaa ahdistaa kun näen kovitettuun kaulukseen pyntätyn Matti Klingen arkiasussaan. Ymmärrän myös senkin, että viralliset tilaisuudet voivat olla pitkästyttäviä ja että joku saattaa valita päiväkävelyn kuivan seremonian sijaan.

Mutta silti: minäminäminäminäminä, minä ja minun egoni. Murrosiässä oma napa tunnetusti on maailman keskipiste ja vanhempien ynnä muiden auktoriteettia kuuluu vastustaa. Aikuisena ihmisen olisi kuitenkin hyvä osata erottaa oma egonsa laajemmasta yhteisöllisyydestä. Joskus kun joutuu tilanteisiin, jossa ei edusta omaa persoonaansa vaan instituutiota, jonka jäsen sattuu olemaan. Silloin on syytä laittaa oma ego hetkeksi hyllylle ja käyttäytyä protokollan mukaan. Miten se voi olla niin vaikeaa?

Keväistä utua

klikkaa kuva isommaksi

Keväällä jää sulaa ja meri vapautuu. Tätä saanemme tosin odottaa ainakin vielä muutaman viikon.

Valokuvatorstai, haaste 236: Kevät

Haasteessa "on siis kevät, kuljemme Hakaniemen rantaan". Kuvassa kuljetaan kuitenkin vähemmän urbaanisti Haukilahden rantaan.