Eero Ojanen pohtii
koiran olemusta ja sitä, mitä koira meille merkitsee. hän ottaa esimerkkejä
filosofiasta, uskonnosta, kansanperinteestä ja oman aikamme kulttuurista. Se
mitä ajattelemme koirasta, kertoo myös siitä, mitä ajattelemme ihmisestä.
Näin luonnehtii kirjaa sen takakannen teksti ja kiteyttää
kirjan sisällön hyvin. Ojanen esittää kattavan katsauksen ihmisen ja koiran
suhteesta kautta historian, alkaen Odysseuksen koirasta Argoksesta, joka odotti
isäntäänsä 20 vuotta ja joka ainoana tunnisti kotiin palaavan, tuntemattomaksi
naamioituneen isäntänsä vain voidakseen onnellisen jälleennäkemisen jälkeen
rauhassa heittää henkensä.
Ojanen päättelee ihmisen ja koiran yhteisyyden olevan
vanhempaa perua kuin nykyihmisen kyky filosofiseen päättelyyn ja itsensä
ulkopuoliseen maailmanselitykseen, joka ilmenee ihmisen kyvyssä luovaan,
pysyviä rakennelmia aikaansaavaan toimintaan. Sivulla 57 hän kirjoittaa: ”Maailma ei ole asioiden mekaaninen summa,
vaan maailma on sitä, että me hahmotamme kaikki nuo asiat jollain tapaa
järjestyneenä kokonaisuutena.” Ojanen päättelee tämänkaltaisen
maailmankäsityksen muutamien tuhansien vuoden ikäiseksi. Koira on hänen
mukaansa ollut ihmisen kanssa huomattavasti kauemmin, yli 10000 vuotta.
Ihmisen ja koiran sielunkumppanuuden syvällisyydestä Ojanen
kirjoittaa sivulla 81: ”Monissa
mytologioissa tunnetaan ajatus siitä, että ihmisen sielu, ihmisen varsinainen
itse, asuukin hänen varjossaan. Itse ei ole sama asia kuin minä, tämä tässä,
joka on koko ajan läsnä. Itse on jotain minkä ihminen voi tavoittaa, löytää, ja
jos niin käy, se on hyvä asia. Itse on varsinainen minä, ihmisen ulkopuolella
mutta aina häneen liittyvä, hänen matkassaan, Niin kuin näyttää koirakin olevan
ihmisen kumppanina.”