Tämä luettiin läsecirkelissä. Huhhuh, mikä kirja. Esikuvana
Witt-Brattströmillä on ollut August Strindberg ja Märta Tikkanen. Tikkasen Vuosisadan
rakkaustarinasta pidin sekä kirjana että näytelmänä, kovastikin, mutta tämä on
nyt ihan eri maata. Ilkeyksillä ei ole rajaa, hengähdystaukoja ei tule kuin
korkeintaan hetkittäisissä menneiden aikojen muisteloissa. Jälkiäkään
rakkaudesta, myötätunnosta tai edes intohimosta en ainakaan minä osannut edes
rivien välistä löytää. Osapuolten
arvomaailma on niin kaukana toisistaan että lukija ei voi ymmärtää mikä
tällaista paria pitää yhdessä vielä 2010-luvulla, jolloin avioero ei ole häpeä
sen enempää kuin taloudellinen katastrofikaan.
Joukkoon on ujutettu aineksia toisilta tekijöiltä, mm. Edith
Södergranin runoja, ilman että lähdettä olisi kovin selvästi ilmaistu. Muiden
tekijöiden lauseet oli osin painettu isoilla kirjasimilla mutta ei
systemaattisesti. Vähän names droppingin
vikaa.
Sinänsä hyvin sujuvaa dialogia, mutta ilkeydessään niin
raskasta että aika ahdistavalta tuntui ja pystyin lukemaan vain vähän
kerrallaan.
Pieni esimerkki tyylistä, s. 9: Pari menee mm. terapiaan, josta mies toteaa:
”Den fredlighet som inträder
under terapin beror på
att båda parter inbillar sig
till följd av det relativa lugnet
att den andra parten
har gett efter
och att man snart ska få igenom
sina vilkor
Men eftersom ingen
egentligen har backat en tum
är det bara en tidsfråga
innan kriget utbryter på nytt.
Ett krig slutar på riktigt
när den ena parten är
fullständigt besegrad
eller död.“
Että tälleen. Tämä
ei ole tosikoille. Ja minähän tunnetusti olen tosikko. Mutta sujuvasti kirjoitettu, kuin runoa.