Työmies on leponsa ansainnut

 Kun on yömyöhälläkin hommissa ......

  
... niin aamulla uni maistuu. 
Aamupala on nautittu ja nyt valmistaudutaan aamulenkille.

Kuivunut pallohortensia

Kuivat kukat ovat yksi mielikohteitani. Kukkien kuivuessa - vähän niinkuin ihmisen vanhetessa - esiin tulee uusia mielenkiintoisia piirteitä. Ja kun vielä karsii väritkin pois, niin otuksesta löytyy aina vain uutta karaktääriä. Ainakin minun silmissäni mustavalkoisessa on enemmän rakennetta, se on jotenkin graafisempi.

Makrotex, haaste 2018/08: kotona

Vielä riittää kesää

Kamerassa on nyt Nikonin 50 mm 1:1.4 linssi, johon olen vaihteeksi ihastunut, kun sillä pääsee melko lähelle ja sillä saa taustan mukavan pehmeäksi.
Ja kun se on niin kevyt!

Kukkia ja heijastuksia: terassikalusteet kummittelevat ikkunasta.

Ostin vielä uudet kesäkukat kurjistuneiden dahlioden tilalle. Taitavat olla syystyräkkejä. Jotenkin en saa tässä korissa mitään menestymään. Vesi ilmeisesti haihtuu korin läpi ja multa pääsee kuivumaan. Jos yritän kastella enemmän, tulee vesi korin raoista pois saman tien.

Elli nauttii auringosta nyt, kun helle on hellittänyt.

Maksaruohot aloittavat kukintaa, taustalla syysfloxeja.

Pikkuruusuissa on vielä runsaasti nuppuja. Toivottavasti jaksavat aueta.

Ellillä riittää tarkkailtavaa. Lintuja pihassa on paljon, ja viime aikoina kani on oppinut tiensä tänne - ilmeisesti naapurin pihan kautta, jonne aidassa on pionipuskan takana pieni rako.

Eniten pidän puiden tuomasta selkeydestä, joka antaa pihalle ryhtiä ja rytmiä. Ystävältä saatu vanha pallohortensia on kuin piste iin päällä.

Coelho Paulo, The Alchemist

Kohtalo, enteet, kaiken yhteys, maailmansielu – tässä muutama teema Coelhon Alchemistiin. Poika jättää pappisseminaarin ja ryhtyy paimeneksi, koska vain sillä tavalla hän pääsee matkustamaan. Nähtyään kaikki Andalusian seudut, hän näkee unen pyramidien luo haudatusta aarteesta, josta on tuleva hänen kohtalonsa, päämäärä jota hän lähtee tavoittelemaan. Matka on pitkä, vaikea ja vaarallinen. Hän tapaa opettajia, kuten salaperäisen kuninkaan ja alkemistin. Hän oppii asioita, saa vaurautta, mutta tulee myös ryöstetyksi, elkein tapetuksikin. Loppujen lopuksi aarre löytyy hänen lähtösijoiltaan. Oliko matka turha? Vai onko matka, erityisesti matka omaan sisimpään sittenkin ihmisen varsinainen päämäärä?

Kirjan lopussa on Coelhon haastattelu, jossa mm. tällaisia kysymyksiä:

Mikä on maailman sielu? Miten se liittyy uskontoon tai henkisyyteen?

Alkemistin mukaan kaikella on sielu – myös elottomilla aineilla, kuten kivet tai vesi. Onko näin?

Ovatko kaikki sielut samaa? Vai eroaako ihmissielu muista jotenkin?

Ymmärrämmekö enemmän elämän jälkeisessä ajassa?

Pitäisikö päästä eroon ajan käsitteestä?

Kiehtova, ajattelemaan pakottava kirja!

Shafak Elif: Eevan kolme tytärtä

”Shafak käsittelee häkellyttävän kauniilla kielellä islamofobiaa, opettajan ja oppilaan välisiä suhteita ja monenlaista terrorismia. Tämä on tuore, ajankohtainen ja helposti lähestyttävä suurten ajatusten romaani.” (BookPage). Mm. tällainen luonnehdinta kirjan etukannessa.

Romaanin päähenkilö Peri on turkkilainen nuori nainen, isänsä ylpeys, joka vuonna 2000  lähtee opiskelemaan Oxfordiin. Kotona isän maallinen ja muslimi-äidin voimakkaan uskonnollinen maailmakatsomus lyövät toisiaan korvalle koko Perin lapsuuden ajan. Vanhempiensa välissä hänestä on kasvanut epäilijä. Oxfordissa hän hurmaantuu filosofian opettajaansa Azuriin, professoriin, jonka seminaareissa etsitään Jumalan todellista olemusta. Seminaarissa vastakkaisia uskomuksia omaavat opiskelijat joutuvat asettamaan omat näkemyksensä ja ennakkoluulonsa sivuun, kun totuutta Jumalan - ei uskontojen - olemuksesta yritetään selvittää. Peri ystävystyy kahden opiskelutoverinsa kanssa: Mona on uskovainen muslimi, joka rukoilee päivittäin ja käyttää huntua, Shirin on uskonsa hylännyt muslimi, joka pukeutuu ja käyttäytyy länsimaisesti. Peri on tässäkin välittäjän osassa. Karismaattinen professori Azur vaikuttaa voimakkaasti oppilaisiinsa, erityisesti Shiriniin ja Periin, mikä lopulta johtaa dramaattiseen skandaaliin, joka ei jää ilman seurauksia ja josta Peri kantaa jatkuvaa syyllisyyttä. Opiskelu jää Periltä ja hän palaa Istanbuliin, avioituu, saa lapsia ja viettää varakkaan kotirouvan  elämää.

Rinnakkain seurataan elämää Istanbulissa 16 vuotta myöhemmin. Hienoilla illallisilla isäntäväen taloon tehdään terroristi-isku, jonka aikana Perin syyllisyydentunto saa hänet vielä kerran ottamaan yhteyttä omaan menneisyyteensä.

Pitkään aikaan paras lukemani kirja, jota en malttanut laskea kädestä. Kutominenkin jäi tauolle!

Pitkästä aikaa otin käyttöön kiinteäpolttovälisen linssin, Nikon 50 mm 1:1,4. Kuvat melkein täydellä aukolla eli f/2. Kivasti häivyttää taustan.

Kovasti ennätin iloita komeista syysleimuista, kunnes pikkupuutarhuri tuli tarkistamaan mitä aidan takana tapahtuu: yksi floxeista katkesi kun apulainen peruutti pois vahtipaikaltaan. Mutta mitäpä siitä, sillä ....

... yksi göötti on kauniimpi kuin tuhat syysleimua.

Ulitskaja Ljudmila: Meidän tsaarimme väkeä

Suoraan kirjan takakannesta: ”Ulitskajan hieno kertomuskokoelma jatkaa saumattomasti venl’isen kirjallisuuden pitkän tradition juhlaa. Kirjavat ihmiskohtalot, niin traagiset kuin koomiset vuorottelevat, ja kertojanäänen lämmin huumori ja älykäs ironia tekevät kirjasta lukuelämyksen”.

Tämän paremmin en osaa itse sanoa. Nimenomaan Ulitskajan humoristinen ja samalla tarkkanäköinen tapa suhtautua kanssaihmisiin ja näiden pikku heikkouksiin on hykerryttävää. Venäläisyys on toisaalta karmeaa ja toisaalta niin rakastettavaa. Kyllä tässä jonkin sortin sukulaisuuttakin tunnistaa.