Gardell Jonas, Till minne av en villkorslös kärlek

Jonas Gardellin kirja omasta perheestään. Kirja on osittain faktaa, osittain fiktiota. Myös kertoja vaihtelee: välillä selvästi Jonas itse, minä muodossa, mutta välillä kertoja kuvaa tapahtumia ulkopuolelta – onhan Jonas Gardell  (siis nyt fiktiivinen) kuollut auto-onnettomuudessa! Tapahtumilla ei ole selvää logiikkaa: jäätyään sanaharkassa alakynteen perheen isä häipyy kesken yhteisen lomamatkan, ja äiti kehittelee koko ajan vaihtuvia selityksiä perheenpään poissaololle. Näin siksi että isän lähtö olisi liian häpeällistä suvussa, jossa heikkouksiin ei uskota ja joka on kuuluisa erityisen hyvästä kuulostaan (sic!). Yksi selityksistä on miehen tutkimustyö Yhdysvalloissa. Loppujen lopuksi mies ilmeisesti on todella siellä ollut vierailevana professorina, tosin paljon myöhemmin.

Kirja oli hauskaa luettavaa, mielestäni juuri sen humoristisen tyylin takia, mutta yhteisessä lukupiirissämme kaikki eivät pitäneet kirjaa mitenkään humoristisena. Näin eri tavalla me lukemaamme koemme.

Kirjassa on traagisiakin piirteitä, mm. kiusaaminen ja toveripiirin hyljeksintä, jota pieni Jonas joutui kouluaikoinaan kokemaan sekä äidin dementoituminen. Äidin persoonallisuuden hassuja piirteitä Gardell kuvaa humoristisesti, mutta dementiakuvauksiin tyyli istuu huonommin.  Miten paljon oman sukunsa asioita on moraalisesti oikein käyttää hyväkseen, jäi pohdittavaksi. Omasta mielestäni fiktiivisen romaanin kirjoittajat voisivat ihan itse luoda omat henkilöhahmonsa, toisten mielestä taa ei ole väliä mitä vanhemmistaan kirjoittaa, ainakaan näiden kuoleman jälkeen. 

Miehiä minun makuuni

Kuuntelin radiosta (Areenasta) ohjelmaa Television tiiliskivet, jossa toimittaja keskusteli Kjell Westön kanssa sarjasta Babylon Berlin. Kuten ennekin Westön ajatuksia kuunnellessa tunsin itsekin tulevani jotenkin fiksummaksi ja oloni tuli keveämmäksi.  Joillakin ihmisillä on minuun tällainen positiivinen vaikutus. Samaan ihanaan mieskatraaseen kuuluvat mm. toimittaja Saska Saarikoski, jonka kolumnit Helsingin Sanomissa aina avartavat oloani sekä lastenpsykiatri Jari Sinkkonen, jonka radio-ohjelmat saavat maailman tuntumaan hivenen paremmalta paikalta. Joukkoon täytyy vielä liittää edesmennyt Claes Andersson, joka humaanien ajatustensa ohella oli myös verraton jazzpianisti. Näissä miehissä jotenkin yhdistyy vahvuus, herkkyys ja hyvyys. On hienoa uskaltaa olla älykäs olematta kyyninen - tai tärkeilevä. Voi kun tällaisia olisi enemmän! Sanoilla on merkitystä!

Savonlahti Sisko, Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Aika iloton kuvaus 33-vuotiaasta vapaaksi toimittajaksi heittäytyneestä naisesta, jonka päivät kuluvat itsensä ajattelemisessa. Kirjoittamiseen ei ole intoa, eikä oikein mihinkään muuhunkaan. Työhakemuksia hän lähettelee, mutta huonolla menestyksellä. Vanhempiin välit ovat kylmän etäiset; yhteyttä hän ottaa lähinnä kun tarvitsee rahaa. Nainen käy terapiassa, mutta sekään ei tunnu johtavan mihinkään. Masennuksestakaan ei liene kysymys; hän kuitenkin jaksaa käydä ystäviensä kanssa ravintoloissa, roikkua Tinderissä ja ryhtyä suhteisiin heti kun vain joku mies hänestä kiinnostuu – edes hetkeksi. Jokaisen kohdalla hän alkaa mielessään kuvitella yhteistä tulevaisuutta, mutta aina itsestään lähtöisin. Hän ei oikeastaan ole kiinnostunut muusta kuin itsestään. Aikamoista haahuilua siis.

Kuitenkin Savonlahti kirjoittaa sen verran vetävästi, että ei kirja kesken jäänyt, vaan luin sen jopa melko lailla yhtä soittoa. Kieli on sujuvaa ja minäkertojan ajatukset lakonisessa humoristisuudessaan tuovat mieleen Sinikka Nopolan kynän jäljen. Ei siis ihan hullumpi kirja, mutta jos tämä on todenmukainen kuvaus nykymaailmasta, niin nyt kolmevitosten elämäntuska muistuttaa omaani kun olin parikymppinen. Ei käy kateeksi!

Vakavammin ajatellen kirja on osuva kuvaus syrjäytymisvaarassa olevasta ihmisestä. Se miksi ihmiset ennen vanhaan aikuistuivat aikaisemmin eivätkä poteneet  tällaista apaattista vellomista, johtui varmaan siitä että oltiin töissä. Koulun jälkeen opiskelemaan ja siitä heti työelämään. Ei ehkä niin hohdokasta, mutta eipähän ollut aikaa ajautua toivottomuuteen.  Työ on parasta sosiaaliturvaa ja vastuu omasta elämästä parasta terapiaa. Nykymaailma ei välttämättä tarjoa tätä mahdollisuutta kaikille.

Lemaitre Pierre, Couleurs de l’incendie

Kirja on jatkoa teokselle Au Revoir là-Haut, jota tosin en ole lukenut. Silmiini tämä osui Helsingin Sanomien viikon kirjana, mutta tilasin kirjastosta, kun luen mieluummin alkukielellä. On kyllä niin vetävä, että en meinannut malttaa käsistä laskea. Tapahtumat sijoittuvat Pariisiin 1920-luvun lopulle. Suurista omaisuuksista on kyse: Madeleine Pericourt ryhtyy johtamaan perii isältään perimäänsä yritysimperiumia.  Elämää varjostaa hänen poikansa Paulin halvaantumiseen johtanut onnettomuus.  Monien juonittelujen kautta Madeleine menettää koko omaisuutensa. Kun lisäksi ilmenee Paulin joutuneen hänen kotiopettajanaan toimineen miehen seksuaalisen ja väkivaltaisen hyväksikäytön uhriksi, ryhtyy Madeleine systemaattisesti kostamaan pahantekijöilleen.

Kirjan takakannen arvostelussa kirjaa rinnastetaan Alexandre Dumas’n tyyliin; omassa mielessäni tätä lukiessa nousi mieleen Emile Zola. Ajan ja henkilöiden kuvaus on mukaansatempaavaa.

Lassila Pertti, Kovassa valossa

Kahden naisen tarinan kautta Lassila kuvaa viime vuosisadan alkupuolen sääty-yhteiskuntaa Helsingissä. Kerronta on rauhallisen verkkaista ja tarkkaa.

Ensimmäisen osan päähenkilö Suoma on edennyt kotiapulaisesta lopulta johtajan rouvaksi; vaurautta tulee vuosi vuodelta lisää kun aviomies Heimo kohoaa juoksupojasta vakuutusvirkailijaksi, vakuutustarkastajaksi ja lopulta johtajaksi. Kaikki on hyvin kunnes Heimo kuolee äkillisesti ja selviää, että hän on kartuttanut omaisuuttaan osallistumalla vakuutuspetosten peittelyyn.

Toisen osan päähenkilö Heljä on kirjakaupan myyjätär, joka tutustuu Tarmoon, ensimmäisen osan päähenkilöiden poikaan. Tarmo on kauppatieteiden maisteri ja palvellut sodassa vapaaehtoisena Saksan Wiking-divisioonassa. Nuoret ovat kihlautuneet ja tulevaisuus näyttää Heljän silmissä vakaalta ja turvatulta. Tarmo haluaa kuitenkin, vastoin Heljän toivomusta, kertoa kokemuksistaan sodasta, jolloin selviää että hän on Ukrainassa osallistunut juutalaisten joukkosurmaamiseen. Vaihtoehtoa hänellä ei ollut. Ainoastaan siihen hän on itse voinut vaikuttaa, että lähti vapaaehtoiseksi Saksan rinnalle, joskaan ei siinä vaiheessa voinut tietää mitä se tulisi mukanaan tuomaan. Vai olisiko pitänyt ymmärtää paremmin? Mikä lopulta on ihmisen vastuu maailman tapahtumista. Voiko menneisyyden jättää taakseen ja elää elämäänsä menneitä ajattelematta? Onko niin, että jotkut asiat eivät jakamalla vähene, vaan päinvastoin pakottavat toisenkin ihmisen kantamaan samaa syyllisyyden taakkaa. Tästä kysymyksestä Heljä ei pääse vapaaksi ja hän purkaa kihlauksen.

Pidän Lassilan kerronnan tyylistä; miljöökuvaukset ovat eläviä ja rehellisen avoimesti hän kuvaa eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvia ihmisiä, heidän arvojaan ja ajattelutapaansa.