Kultaiset vuodet

klikkaa kuva isommaksi

Kultaiset vuodet ovat niitä, jotka säilyvät mielessämme ja joita ei mikään voi hävittää. Omat kultaiset vuoteni ovat niitä, jotka sain viettää rakkaimpieni kanssa rakkaissa kesämaisemissa. Ne olivat hienoja aikoja ja sitä näyttää Montykin kuvassa miettivän. Tuollaisina hetkinä tulin vakuuttuneeksi siitä, että myös koiralla on esteettistä tajua ja että myös hän osaa arvostaa luonnon rauhaa ja kauneutta. Mietiskelijäkoirani Monty <3
 

Valokuvatorstai, haaste 305: Kultaiset vuodet

Suussasulavaa

klikkaa kuva isommaksi

Mmmm ...... macaronien makuun ei tarvita sanoja.


Makroviikot, haaste 123: Herkullinen

Vanha kuosi

klikkaa kuva isommaksi

Joku aika sitten lehdessä oli ohjeita miten kodeista hävitetään turhat tavarat. Ohjeen mukaan tavarat pitää vaihtaa määräajoin: sängyt viimeistään kymmenen vuoden kuluttua, kodinkoneet muutaman vuoden välein ja niin edelleen. 

Tunnustan: en kuulu valtavirtaan. Mökillemme ostettiin uusi pesukone vasta kun entinen, 37 vuotta vanha masina lakkasi toimimasta. Kun kaupunkikodissamme toissavuosisadalta peräisin oleva sohvaryhmä veti viimeisiään, sitä ei viety kaatopaikalle vaan se kunnostettiin. Kalliimmaksi tuli kuin uusi, mutta samalla myös sai työtä taitava entisöijä, kun kaikki tehtiin käsityönä. Onneksemme kankaan valmistaja on yhtä uskollinen perinteille kuin mekin ja löysimme likipitäen samanlaisen kuviollisen kankaan kuin sohvassa alunperinkin oli.

En suinkaan ole edistystä vastaan, mutta en myöskään ymmärrä sitä, että kaupallisten intressien edessä pitäisi alistua kertakäyttökulutuskulttuuriin ja siihen, että kaikkien olohuoneet näyttävät prikulleen samanlaisilta, sellaisilta kuin sisustuslehtien tai uusien asuntojen mainoksissa: valtava divaanisohva ja suunnattoman iso taulutelevisio. Eläköön valinnan vapaus, yksilölliset ratkaisut ja jokaisen oikeus totetuttaa omaa makuaan.


Mustaa ja valkoista: mustavalkomaanantain haaste 147: Kuvio

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

 Jos olivat Hosseinin edelliset kirjat Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa hyviä, niin Ja vuoret kaikuivat on vähintään yhtä mukaansavievä, etten sanoisi henkeäsalpaavan hyvää luettavaa. Ehkä loppupuolella ote ei ihan yhtä lujasti pidä lukijaa pihdeissään, mutta kuitenkin: kirjaa oli miltei mahdoton laskea käsistään kesken lukemisen.

Kirja liikkuu monessa maassa ja monessa ajassa, henkilöitä on useita ja kuitenkin koko rakennelma on täysin koherentti ja lukija pysyy hyvin kärryillä. Tapahtumat pakottavat lukijan pohtimaan henkilöiden tekojen eettisyyttä ja tapahtumien vaikutuksia. Mikään ei ole itsestään selvää, mustaa tai valkoista.  Kirjan motto on: Joskus sormi on leikattava, jotta käsi pelastuisi.

Viisas ja syvällisen ymmärtävä kertomus perheestä, rakkaudesta ja juurien etsimisestä.

Taivas, pilvet ja maa

klikkaa uva isommaksi

Valokuvatorstai, haaste 304:

Tämän viikon haasteessa saa mielikuvitus lentää!
Amerikkalaiset lähettävät marsiin luotainen nimeltään Maven. Se on heprean ja jiddishin kieltä ja tarkoittaa jotakuta, joka ymmärtää paljon, koska on kerännyt tietoa.
Mavenin mukana avaruuteen lentää DVD-levy, jolle on talletettu sadan tuhannen tästä projektista kiinnostuneen ihmisen nimet sekä yli tuhat haikurunoa ja 377 taidekilpailuun osallistunutta teosta. 
Haikukilpailun ykköseksi äänestettiin brittiläisen bloggarin Benedict Smithin runo, joka suomeksi vapaasti käännettynä, ilman haikun 17-tavuista runomittaa kuuluu näin: "Hassua, että Mars nimettiin sodan jumalan mukaan. Katsokaa Maata."
Yle
Haasteen aihe: Minkälaisen valokuvan sinä lähettäisit Mars-planeetalle? 

Vaikka  haasteen mukaan pitäisi maasta kai lähettää sarkastisesti sotaisa kuva, niin sittenkin haluan esitellä maan rauhan tyyssijana. Voi sen näinkin kokea.

 

Senioriannokset

- Kummallista, kun paino nousee vaikka en syö enempää kuin ennenkään ja liikunkin samaan tahtiin. Tätä ihmettelin lääkärin vuositarkastuksessa. 
Kuuluu kuulemma asiaan - vanhenemiseen. Vanhemmiten ihmisen kroppa kertakaikkiaan kuluttaa vähemmän, ja siihen pitäisi reagoida syömällä entistä vähemmän. Paljon vähemmän.

klikkaa kuva isommaksi

Tämänhän me koirien ystävät tiedämme ja vaihdamme lemmikin ravinnon seniorinappuloihin, kun siltä alkaa näyttää. Toisaalta tiedämme myös, että lapset tarvitsevat vähemmän ruokaa kuin aikuiset. Tämän tietävät myös ravintoloitsijat, jotka tarjoavat lapsille lasten annoksia. Ne ovat pienempiä ja huokeampia kuin aikuisten annokset.
 

klikkaa kuva isommaksi

Eikö siis olisikin hyvä liikeidea tarjota meille vanhoille senioriannoksia, vähän pienempiä ja proteiinipitoisempia kuin raavaille työikäisille energiantarvitsijoille. Jos vanhat nimittäin syövät liian usein ravintola-annoksia, he vain jatkavat lihomistaan ja tukkivat paitsi suonensa myös terveyskeskusten jonot.

klikkaa kuva isommaksi

Vai pitäisikö tyytyä pelkkään hengen ravintoon, kuten ruusunlehtien kuvaamiseen ja siitä kertyvään mielihyvään.

Kuusi sekunttia

klikkaa kuva isommaksi

Makroviikot, haaste 121: Aika


Aika parantaa haavat ja aika kultaa muistot - sanotaan. Mutta kuinka paljon aikaa mihinkin tarvitaan? Kuvan ottamiseen - tai oikeammin valottamiseen kului kuusi sekunttia.Nyt ne sekunnit on dokumentoitu ja ikuistetu.

*

Kävin katsomassa kaupunginmuseon näyttelyä Rasvaletti, joka vei aikamatkalle 1950-luvun Helsinkiin. Ja todella: aika kultaa muistot. Näyttelyssä on nimittäin kuva kotitalostamme Unioninkadulla, johon muutimme vuonna 1950. Kuva on vuodelta 1952 ja jestas, miten nuhruiselta talo näyttää. Siis funkkistalo joka muistoissani hohtaa valkoisena kuin Carraran marmori. Varmasti asuntokin jossa ajeltiin potkulaudalla ja jossa sohville kiivettiin on muistoissani saanut vallan ihmeelliset mittasuhteet. 

Kaikki oli ennen niin paljon paremmin - vai oliko sittenkään?

Syksyn synkkyyttä

klikkaa kuva isommaksi

Iltapäivällä puoli viideltä ei ulkona enää näy juurikaan valoa; vain naapuritalon valot erottuvat synkkyydessä.  Ajatus rientää jo kevääseen ja kesään, jolloin auringon valossa luetaan kirjaa vielä kymmeneltä illalla. Toivo tulevasta antaa voimia. Ymmärrän hyvin karhuja, jotka älyävät käydä talvilevolle.

Valokuvatorstain haaste 303: Kaamos

Lisäänpä tähän toisenkin kuvan valosta ja pimeydestä. Tällaiselta näyttää aurinkoinen hetki marraskuussa klo 16:28

klikkaa kuva isommaksi

Makroviikkojen teemahaaste 122: Valo/pimeys

Der letzte Anzug hat keine Taschen ....

....  oli yksi äitini opetuksista. Viimeisessä puvussa taskuja todellakaan ei ole, mutta viimeistä edellisissä niitä totta tosiaan on. Ja taskut on syytä käydä läpi ja tyhjentää ennen kuin puvut annetaan kierrätykseen.

Tänään oli se, tietyllä tavalla haikea päivä, jolloin kierrätyskeskuksen pojat kävivät hakemassa armaani viimeiset, toivon mukaan jollekulle vielä käyttökelpoiset puvut ja takit. Mies ei koskaan ollut innokas vaatekaupassa kävijä, mutta ihmeen paljon näitä pois annettavia vain oli päässyt kertymään: 8 mittatilauspukua ja 8 erilaista takkia plus muutamat irtohousut. Aikamoinen rahtaaminen näissä olisi ollut, joten olen hyvin kiitollinen kierrätyskeskukselle, kun kävivät hakemassa.

Der letzte Anzug hat keine Taschen tuli illalla uudestaan mieleeni, kun kävin katsomassa Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä esitettävän Ovista ja ikkunoista. Näytelmä sai murskaavan arvostelun Helsingin Sanomissa, mutta kun oikein vähin odotuksin teatteriin menee, niin ei pitäisi ainakaan pahemmin pettyä. Nyt päinvastoin yllätyin positiivisesti. Näytelmähän on oikein hyvä, eikä minusta ohjauksessakaan suurempaa vikaa ole; vähän vähempi huutaminen tietysti olisi riittänyt: emme ole kuuroja emmekä idiootteja. Minua ainakin paikoin ihan nauratti, ja ajatustakin näytelmässä on.

Komedia on mennyt täysille katsomoille Pariisissa pitkään ja minusta sen sanoma on siinä, että jos ihminen ei pidä kiinni omasta arvomaailmastaan, niin ansioton ja ylenpalttinen rahantulo tekee hulluksi. Niin absurdia kuin rahan ylenpalttinen sataminen näytelmässä on, rinnastus järjettömiin optioihin ja bonuksiin ei ole ollenkaan kaukaa haettu. Ovatko niiden saajat todella aina "ansainneet" palkkiot, jotka vastaavat satojen ihmisten työpanosta. Sitä sopii miettiä.

Virpi Hämeen-Anttila: Marionetit

Kirjan henkilöt ovat esiintyviä taiteilijoita: näyttelijöitä, miimikoita, akrobaatteja, jonglöörejä ja nukketeatterin tekijöitä. Neljä päähenkilöä, kaksi miestä ja kaksi naista, ovat kasvaneet yhdessä lapsesta saakka, välillä tiet ovat joidenkin osalta erkaantuneet ja sitten taas palataan yhteen. Naiset ovat siskoksia: toinen on kaunis Julia, johon molemmat pojat jo nuorena pihkaantuivat ja jota pitivät saavuttamattomana, toinen on arkipäiväisempi Emma. Onnettomuudekseen Emma ihaili pojista komeampaa Mikiä, mutta kun ei tätä saanut, tyytyi menemään naimisiin kiltin ja turvallisen Jannen kanssa.

Tässä alkuasetelma. Kun porukka sitten aikuisena taas on koolla, itse kutakin vähän jännittää, roihahtaako nuoruuden rakastuminen uuteen liekkiin ja miten siitä sitten selvittäisiin. Tulee suuri onnettomuus, jonka jälkeen jokainen huomaa miten tyytyväinen on omaan kumppaniinsa ja omaan elämäänsä.

Kirja on tavattoman keinotekoisen ja lapsellisen tuntuinen. Akrobatiaharjoittelua ja nukketeatterin tilbehöörien kanssa puuhaamista kuvataan loputtoman yksityiskohtaisesti. Replikointia on runsaasti, ilman että siinä olisi mitään terävää tai merkityksellistä. Pitkäveteinen teos kerta kaikkiaan. En suosittele.

Rypäleitä

klikkaa kuva isommaksi

Sattuipa taas niin sateinen ja tuulinen sää, ettei mieli tee nenäänsä ulos laittaa. Valoakaan, siis luonnon valoa, ei riitä kuvaamiseen sisällä, joten kirkasvalolamppu saa toimia aurinkonani. Kohteita kyllä löytyy, kun kuvaamisen palo alkaa poltella mieltä. 

Tällä kertaa silmääni sattui rypäleiden  pehmeän nukkainen pinta. Kummallista, että pölyksi luulemani nukka ei pesussakaan lähde. Ei se taidakaan olla pölyä; ehkä se on jotain rypäleille itselleen ominaista hometta tai hiivaa, joka kuuluu asiaan.

Heijastuksia ja varjoja

Valokuvatorstain haaste 302

 “Millaista ainetta ja mitä olet:
miljoonat varjot näen vierelläsi?”

klikkaa kuva isommaksi

Kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa; tässä on ehtaa katinkultaa. Jyrkät muodot heittävät ympärilleen synkät varjot. Millaiset varjot mahtavatkaan meitä seurata?

Kiteitä

klikkaa kuva isommaksi

Muinaisessa nuoruudessani luin sivuaineena myös geologiaa ja mineralogiaa. Siitä muistona löytyi kaapin perukoilta muutamia mineraaleja. Ylempi taitaa olla rikkikiisua eli pyriittiä eli katinkultaa ja alempi savukvartsia. Kidemuodot ovat selvästi näkyvissä.
 

klikkaa kuva isommaksi

Makrohaaste 120: Kide

Herra Lexington poseeraa

klikkaa kuva isommaksi

 
En tunnustaudu minkään asian keräilijäksi; sellaiseen en ole tarpeeksi systemaattinen enkä pitkäjännitteinen. Määrätynlaisia nalleja en kuitenkaan voi vastustaa. Herra Lexington on kokoelmani kolmas jäsen. Aikaisemmista hankinnoista toinen on vain muutaman sentin korkuinen avaimenperään kiinitetty pehmo-otus, jonka löysin yhtenä kesänä Retretistä ja toinen on hiukan isompi pörröinen hurmuri nimeltään Kamu. Kamusta Montykin tykkäsi. 

Herra L. istuu pianohuoneessa ja saa toimia sparraajana sormiharjoituksilleni. Tänään herra L. oli mallina, kun pitkästä aikaa kuvasin kahdella salamalla.

Taina Haahti: Koeaika

Jälleen mieluinen lukukokemus! Tilasin tämän HelMetistä Helsingin Sanomien arvostelun kirvoittamana. Taina Haahti kirjoittaa hyvin ja uskottavasti: samaistumispintaa löytyy ainakin minulle ihan jo oman kokemuspohjani takia.

Teos rakentuu suoran kerronnan, takautumien ja päähenkilön päiväkirjamerkintöjen varaan. Tapahtumat sijoittuvat Helsinkiin ja Pariisiin. Ympäristöt on kuvattu yksityiskohtaisesti, mikä saa lukijan kulkemaan tarinassa mukana, ainakin jos nämä kaupungit ovat tuttuja.

Päähenkilö, Lea on viittäkymppiä lähestyvä, vuoden johtajaksi valittu henkilöstöjohtaja, joka kuitenkin on saanut työstään potkut ja joka elää elämänsä koeaikaa. Siitä ehkä kirjan nimi. Koeaika voi toisaalta viitata erään Lean rekrytoiman henkilön koeaikaan, jolloin tämä joutui tekemään vaikean uraansa vaikuttavan ratkaisun, joka puolestaan vaikutti syvästi Lean omaan elämään.

Kirjassa ei ole paljoakaan toimintaa ja tapahtumia, sitäkin enemmän ajattelua ja pohdiskelua johtajuudesta, ihmisten kohtaamisesta, uskalluksesta tarttua elämän tarjoamiin tilaisuuksiin, vastuusta. Ehkä eniten juuri vastuusta: kirjassa viitataan useampaan kertaan Antoine de Saint-Exupéryn luoman Pikku Prinssin ajatukseen siitä, että ihminen vastuussa kaikesta kesyttämästään eli kaikesta minkä on omakseen ottanut.