Kävin katsomassa Helene Schjerfbeckin näyttelyn Ateneumissa.
Vaikuttavaa, eipä kai muuta voi sanoa. Monet teokset ovat tietenkin jo monesti
olleet esillä ennenkin, mutta mielenkiintoista silti oli nähdä rinnakkain eri
aikoihin tehtyjä teoksia samasta aiheesta. Lahjakas taiteilija ei
vuosikymmenten saatossa toistanut itseään, vaan kehittyi kaiken aikaa kohti
sitä, miksi hänen oli määrä tulla.
Tätä voisi pitää ihmisen elämän tarkoituksena ylipäätään:
tulla siksi, mikä hänestä pitäisi tulla, kehittää siis oma potentiaalinsa
täyteen kukoistukseen - noin niin kuin henkisessä mielessä. (Jossain kai
sanottiinkin, ettei saisi pitää kynttiläänsä vakan alla, vai miten olikaan).
Schjerbeck kuvasi paljon ihmismalleja. Huomiotani kiinnitti
se, että harvoja töitä lukuun ottamatta (eräät lapsimallit, isoäiti, ja
omakuvat) malli kuvataan selin tai profiilista, ja edestäpäin kuvatutkin ovat laskeneet
katseensa alas tai katsovat sivuun. Katsekontaktia katsojaan ei juuri ole. Ero on suuri jos vertaa
esimerkiksi Ilja Repinin muotokuviin. Repinin töissä mallin katse kohdistuu usein
katsojaan, katsoipa maalausta mistä suunnasta tahansa: mallin silmät ikään kuin
seuraavat mukana.
Schjerfbeckillä mallit ovat usein kumaraisia, jotenkin
sulkeutuneen oloisia. Onkohan niin, että taiteilija aina kuvaa töissään
itseään, ehkä tahtomattaan. Kun Thomas Mannilta kysyttiin eräässä
haastattelussa kuka Buddenbrookien henkilöistä kuvaa häntä itseään, pieni
Hanno-poikako, niin Mann vastasi: kaikki, heissä kaikissa ovat minua.
Schjerfbeckin työt ovat tietenkin vertaansa vailla, ja
eniten esillä ovat olleet hänen henkilökuvansa. Minua viehätti tänään kaikkein
eniten maalaus Vanha panimo vuodelta 1918. Siinä näkyy jo selvästi
impressionistinen ote ja taiteilijan jäljittelemätön värin käyttö. Hivenen
samanhenkistä värin ja tilankäyttöä on eräissä Ellen Thesleffin töissä.