Jos Henni Kitin Elävän näköiset oli pettymys, niin Tommi
Kinnusen Neljäntienristeys oli iloinen yllätys. Osasin ennakkotietojen
perusteella odottaa hyvää, mutta lukukokemus oli odotuksiakin parempi.
Kirjassa tapahtumia käydään läpi neljän henkilön
perspektiivistä, mutta toisin kuin lähes kaikissa nykykirjoissa yhtä henkilöä
seurataan kerrallaan, luvusta toiseen. Tämä tuntuu hyvin selkeältä ja
rauhoittavalta. Minua on nimittäin usein ärsyttänyt se, että luvusta toiseen
hypätään kokonaan eri henkilöihin ja ympäristöihin, niin että lukija on aina
hetken aikaa ymmällään ja pohtii, että keitäs nämä tyypit nyt taas olivatkaan.
Tällainen tyyli on nykyään valitettavan tavallinen; ehkä se heijastaa aikamme klikkaamismentaliteettia,
jossa yhteen asiaan ei keskitytä kuin hetkeksi ennen kuin pitää käydä
vilkaisemassa jotakin muuta.
Tommi Kinnunen kirjoittaa hyvin, pitää langat käsissään ja
saa henkilönsä elämään. Henkilöiden elämänvaiheet kuvataan pitkältä aikaväliltä
niin että joka luvussa mainitaan tapahtumavuosi. Tapahtumavuoden avulla eri
henkilöiden vaiheet saa osumaan kohdalleen. Neljäntienristeys on sommiteltu
taitavasti, niin että pikku hiljaa asiat alkavat aueta, saada selityksiä ja lopulta
loksahtavat paikoilleen.
Kirja kertoo pitäjänkätilö Marian, tämän tyttären Lahjan,
Lahjan miehen Onnin ja näiden lasten ja miniän tarinan. Jokaisen elämässä on
oma murheensa, ja usein murheen takana on läheisen ihmisen petos, petos jonka
tarkoituksena ei ehkä ole ollut tarkoitus satuttaa vaan pikemmin suojata. Maria
salaa Lahjalta Amerikasta tulleet kirjeet, Onni salaa Lahjalta omat
pyrkimyksensä ja Lahja ilmiantaa Onnin. Olisiko koko kuvio mennyt toisin, jos
Maria olisi jättänyt puuttumatta tyttärensä asioihin?