Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Tämänvuotisen Finlandia-palkinnon saanut teos kuvaa venäläisen runoilijan Marina Tsvetajevan, hänen tyttärensä Aljan ja heidän miestensä elämää ja keskinäisiä suhteita kahdessa eri ajassa ja kahdessa eri maailmassa. Tapahtumat sijoittuvat pääosin Tsekkoslovakiaan elokuussa 1923 ja Neuvostoliittoon elokuussa 1939. Vallankumousta paenneet valkoiset emigrantit palaavat Neuvostoliittoon rakentamaan kommunistista ihanneyhteiskuntaa. Mitä he sisimmässään ajattelevat, ei ihan selviä lukijalle. Onnea he eivät kuitenkaan tavoita.

Kirja on aluksi aika raskasta luettavaa. Ainakaan minua se ei heti imaissut mukaansa, mutta vähitellen se sai minut otteeseensa. Pelon kieli on kaunista ja sitä kannattaa lukea hitaasti ja keskittyen. Tätä on parempi lukea virkeänä ennemmin kuin illalla juuri ennen nukahtamista.

Äidin ja tyttären suhde on vaikea; näin varmaan on jokaisen hyvin lahjakkaan äidin kohdalla, tällaisen äidin maailma kun ei pyöri tyttären ympärillä, vaikka lasta rakastaakin. Äiti on vaikea.

Kirja on mittava, liki 600 sivua. Ehkä siihen olisi voinut sisällyttää tarkempaa analyysiä emigranttien motiiveista palata kommunistiseen isänmaahansa, josta olivat vallankumousta paenneet. Miksi he palasivat, mitä odottivat? Kun vihollinen lopulta oli omassa lähipiirissäkin, niin on selvää, että idealistiset odotukset eivät täyttyneet.

Mustavalkoinen joulukuusi lähikuvassa

klikkaa kuva isommaksi

Oikeaa joulukuusta ei meillä ole ollut vuosikymmeniin. Ensimmäiset kymmenen vuotta kuusi hankittiin - minun mielikseni - ja seuraavat kymmenen vuotta oltiin ilman - miehen mieliksi. Sitten olinkin jo niin tottunut kuusettomaan jouluun että tapaa ei kumpikaan enää halunnut muuttaa. Koiran ilmestyminen huusholliin antoi lisäperusteen jättää kuusi hankkimatta; uroskoira kun olisi äkkiä nostanut koipeaan sen alaoksille.

Korvikkeena on kävyistä koottu pikkukuusi. Led-valot, jotka antoivat mukavan lisäsäväyksen, eivät enää toimi, eikä nykyisin vallalla olevan osta aina uutta -mentaliteetin mukaan sopivia lamppuja ole mahdollista löytää. 

Koristeet ovat niin halpoja, että ihmiset kai ostavat uudet joka jouluksi. Minulle se ei käy; kysymys ei ole nuukuudesta vaan periaatteesta. Jos olen löytänyt jotain mistä tykkään, en ymmärrä miksi minun pitäisi heittää se kohta pois ja ostaa jotain muuta tilalle. Kaappeihin taas ei mahdu loputtomasti uutta roinaa. Siispä tyydyn vanhoihin valokoristeisiin, joiden valot eivät toimi.

Mustavalkomaanantai haaste 149: Lähikuvassa

P.S. Mustavalkomaanantain haasteet ovat käynnistyneet tauon jälkeen uudelleen. Käykää ihmeessä katsomassa ja jättämässä sinne kuvianne!

Jouluna herkutellaan ...

klikkaa kuva isommaksi

... belgialaisella joululahjasuklaalla. Nam!

Makroviikot, haaste 127: Punainen

Hyvää Joulua ja leikkimieltä!

klikkaa kuva isommaksi

En malttanut olla leikkimättä Mustin ja Mirrin joulukorttikoneella ;)

Hyvää ja Rauhallista Joulua kaikille blogiystävilleni!

Jouluviineri

klikkaa kuva isommaksi

Joulua valmistellessa voi jo herkutella. Isossa Ompussa on Kakkukeisarin (olikohan se juuri tuon niminen) tiski, jonka houkutusten ohi en pysähtymättä päässyt. Kun ryhdyin kotona viineriä nauttimaan, sattui aurinko pilkahtamaan, joten ennen herkuttelua oli pakko ottaa siitä valokuva. 

Herkkua maistettuani saatoin vain todeta vanhan viisauden todeksi: moni on kakku päältä kaunis jne..... Viineri nimittäin ei ollutkaan minun makuuni: siinä oli runsaasti ylimakeaa kirsikkahilloa, joka kaiken lisäksi oli maustettu runsaalla määrällä karvasmanteliöljyä. Niin että ihan jäi öklö maku suuhun :-(

Mutta kaunis se oli, eikö vain!

 

Tonttujen joulupuuro

klikkaa kuva isommaksi

Meillä jouluun kuuluu joulupuuro ja joulutontut. Nämä paperiset veijarit ovat kulkeneet mukanani jo yli puoli vuosisataa; varpaatkin on jo teipattu. Kuva on vanha, mutta aina sitä vähän onnistun parantelemaan. ;)


Valokuvatorstai, haaste 308: Joulun tunnelmia

Omenapiirakkaa ja vaniljakastiketta

klikkaa kuva isommaksi

Makuhermojen hemmottelua!

Makroviikot, haaste 126: Maku

Marraskuun valo

klikkaa kuva isommaksi

 Marraskuu voi olla kaunista aikaa - omalla tavallaan- myös silloin kun maa on musta eikä lumesta tietoakaan.

klikkaa kuva isommaksi

  Eino- ja Seijamyrskyjen jälkeen tuuli on rauhoittunut ja on ihan tyyntä.

klikkaa kuva isommaksi

 Pilvet vetäytyvät ja antavat auringon hiukan kurkistaa olkansa takaa. Eihän se jaksa juurikaan irrota horisontista,

klikkaa kuva isommaksi

mutta kuitenkin se ilahduttaa ihmisen mieltä - edes lyhyen, ohikiitävän hetken verran.

On se vaan hyvä, että kännyköissä on edes jonkinmoinen kamera aina käsillä. Tällaisten hetkien hukkaaminen kuvaamatta olisi vahinko. Seuraavaa valoilmiötä kun voi joutua odottamaan vaikka miten pitkään.

Kainous

klikkaa kuva isommaksi

Sivusalama softboxilla.

Mustaa ja valkoista, haaste 148: Patsas/veistos

Sininen ja valkoinen

Klikkaa kuva isommaksi

Sininen ja valkoinen mielletään suomalaiseksi sielunmaisemaksi, vaikka kyllä kai sinitaivas ja pilvet ovat kauniita muuallakin.

klikkaa kuva isommaksi

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Valokuvatorstai, haaste 306: Sinivalkoinen

Muistoja

klikkaa kuva isommaksi

klikkaa kuva isommaksi

klikkaa kuva isommaksi

Koruihin liittyy muistoja, jotka tekevät ne arvokkaiksi juuri minulle.


Makroviikot, haaste 124: Koru

Lamino - selkä kiittää

Lisää kuvateksti

Vihdoin täällä - uusi tuolini. Enpä muista milloin meille olisi ostettu huonekaluja, mutta nyt otin itseäni niskasta kiinni ja hävitin yhden ison nojatuolin (joka pääsi hyvään kotiin sekin, eikä joutunut mieron tielle) ja hankin sen tilalle pienen, kevytrakenteisen ja selälleni erittäin hyvän istuimen. Tuolin nimi on Lamino ja sen on suunnitellut Yngve Ekström vuonna 1956. Tilasin tuolin netin kautta Ruotsista. Kaikki meni hyvin ja olen erittäin tyytyväinen!

Nyt voin katsoa televisiota kiemurtelematta, kun ei vähän väliä tarvitse hakea kipeälle selälleni parempaa asentoa.

Koiran katse

Eläinten hyvinvoinnin tutkimuskeskus järjestää tällää viikolla Helsingin yliopiston tiedekulmassa eläinaiheisen teemaviikon - Eläin sylissä ja sopassa. Tänään Helsingin yliopiston ja Aalto yliopiston tutkijat olivat paikalla kertomassa ihmisen ja koiran vuorovaikutuksesta ja koirien käyttäytymisestä uusien tutkimustulosten valossa. Minulle esityksissä oli paljon uutta.

Silmän liikkeiden tutkimuksella on saatu selville, että koiralla on samanlaisia kognitiivisia kykyjä kuin ihmisillä. Ihmisen tai koiran kuvaa katsoessaan koira kohdistaa katseensa silmiin, samoin kuin ihminenkin. Kun koiralle näytetään tutun tai vieraan ihmisen kuvaa, koira kohdistaa katseensa tutun ihmisen kuvaan pitemmäksi aikaa kuin vieraan ihmisen kuvaan. Tyhjää kuvaa tai kirjainta esittävää kuvaa katsoessaan koira ei kohdista katsettaan mihinkään vaan sen katse harhailee. Ihmisillä ja koirilla saadut tulokset olivat hyvin samantapaisia. Myös aivojen kuvantamismenetelmillä, joissa näytettiin ihmisiä tai koiria erilaisissa vuorovaikutustilanteissa esittäviä kuvia, olivat tulokset ihmisillä ja koirilla samansuuntaisia. Koira siis selvästi osaa katsoa kuvaa ja ymmärtää sen sisällön, mikäli kuva on sille merkityksellinen. 

Toinen kiinnostava asia on ääniherkkyyden eli paukkuarkuuden geneettinen tausta. Arkuus ilmenee keskimäärin kahden vuoden iässä, mutta alkamisaika vaihtelee laajasti: kahdesta kuukaudesta kymmeneen vuoteen. Suomalaisista koirista noin kolmannes on ääniherkkiä. Se on aika paljon. Asiaa voi joskus helpottaa oikeilla olosuhteilla, mutta silloin kun ominaisuus on geneettinen, ei asialle voi mitään. Täysin uutta minulle oli ominaisuuksien epigenetiikka, mikä tarkoittaa sitä, että tietyt olosuhteet voivat aktivoida ominaisuutta aiheuttavan geenin siten, että ominaisuus periytyy myös jälkeläisille. Araksi säikytelty koira saattaa olla alttiimpi saamaan säikkyjä pentuja.

Koiria on syytä kohdella hyvin, jo sen vuoksi etteivät ainakaan huonon kohtelun vuoksi niiden pennut perisi ikäviä ominaisuuksia. Tästäkin syystä kasvattajalla on suuri vastuu - ja pennun ostajilla vastuu siitä, että eivät suosi hämäriä pentutehtaita.

Kultaiset vuodet

klikkaa kuva isommaksi

Kultaiset vuodet ovat niitä, jotka säilyvät mielessämme ja joita ei mikään voi hävittää. Omat kultaiset vuoteni ovat niitä, jotka sain viettää rakkaimpieni kanssa rakkaissa kesämaisemissa. Ne olivat hienoja aikoja ja sitä näyttää Montykin kuvassa miettivän. Tuollaisina hetkinä tulin vakuuttuneeksi siitä, että myös koiralla on esteettistä tajua ja että myös hän osaa arvostaa luonnon rauhaa ja kauneutta. Mietiskelijäkoirani Monty <3
 

Valokuvatorstai, haaste 305: Kultaiset vuodet

Suussasulavaa

klikkaa kuva isommaksi

Mmmm ...... macaronien makuun ei tarvita sanoja.


Makroviikot, haaste 123: Herkullinen

Vanha kuosi

klikkaa kuva isommaksi

Joku aika sitten lehdessä oli ohjeita miten kodeista hävitetään turhat tavarat. Ohjeen mukaan tavarat pitää vaihtaa määräajoin: sängyt viimeistään kymmenen vuoden kuluttua, kodinkoneet muutaman vuoden välein ja niin edelleen. 

Tunnustan: en kuulu valtavirtaan. Mökillemme ostettiin uusi pesukone vasta kun entinen, 37 vuotta vanha masina lakkasi toimimasta. Kun kaupunkikodissamme toissavuosisadalta peräisin oleva sohvaryhmä veti viimeisiään, sitä ei viety kaatopaikalle vaan se kunnostettiin. Kalliimmaksi tuli kuin uusi, mutta samalla myös sai työtä taitava entisöijä, kun kaikki tehtiin käsityönä. Onneksemme kankaan valmistaja on yhtä uskollinen perinteille kuin mekin ja löysimme likipitäen samanlaisen kuviollisen kankaan kuin sohvassa alunperinkin oli.

En suinkaan ole edistystä vastaan, mutta en myöskään ymmärrä sitä, että kaupallisten intressien edessä pitäisi alistua kertakäyttökulutuskulttuuriin ja siihen, että kaikkien olohuoneet näyttävät prikulleen samanlaisilta, sellaisilta kuin sisustuslehtien tai uusien asuntojen mainoksissa: valtava divaanisohva ja suunnattoman iso taulutelevisio. Eläköön valinnan vapaus, yksilölliset ratkaisut ja jokaisen oikeus totetuttaa omaa makuaan.


Mustaa ja valkoista: mustavalkomaanantain haaste 147: Kuvio

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

 Jos olivat Hosseinin edelliset kirjat Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa hyviä, niin Ja vuoret kaikuivat on vähintään yhtä mukaansavievä, etten sanoisi henkeäsalpaavan hyvää luettavaa. Ehkä loppupuolella ote ei ihan yhtä lujasti pidä lukijaa pihdeissään, mutta kuitenkin: kirjaa oli miltei mahdoton laskea käsistään kesken lukemisen.

Kirja liikkuu monessa maassa ja monessa ajassa, henkilöitä on useita ja kuitenkin koko rakennelma on täysin koherentti ja lukija pysyy hyvin kärryillä. Tapahtumat pakottavat lukijan pohtimaan henkilöiden tekojen eettisyyttä ja tapahtumien vaikutuksia. Mikään ei ole itsestään selvää, mustaa tai valkoista.  Kirjan motto on: Joskus sormi on leikattava, jotta käsi pelastuisi.

Viisas ja syvällisen ymmärtävä kertomus perheestä, rakkaudesta ja juurien etsimisestä.

Taivas, pilvet ja maa

klikkaa uva isommaksi

Valokuvatorstai, haaste 304:

Tämän viikon haasteessa saa mielikuvitus lentää!
Amerikkalaiset lähettävät marsiin luotainen nimeltään Maven. Se on heprean ja jiddishin kieltä ja tarkoittaa jotakuta, joka ymmärtää paljon, koska on kerännyt tietoa.
Mavenin mukana avaruuteen lentää DVD-levy, jolle on talletettu sadan tuhannen tästä projektista kiinnostuneen ihmisen nimet sekä yli tuhat haikurunoa ja 377 taidekilpailuun osallistunutta teosta. 
Haikukilpailun ykköseksi äänestettiin brittiläisen bloggarin Benedict Smithin runo, joka suomeksi vapaasti käännettynä, ilman haikun 17-tavuista runomittaa kuuluu näin: "Hassua, että Mars nimettiin sodan jumalan mukaan. Katsokaa Maata."
Yle
Haasteen aihe: Minkälaisen valokuvan sinä lähettäisit Mars-planeetalle? 

Vaikka  haasteen mukaan pitäisi maasta kai lähettää sarkastisesti sotaisa kuva, niin sittenkin haluan esitellä maan rauhan tyyssijana. Voi sen näinkin kokea.

 

Senioriannokset

- Kummallista, kun paino nousee vaikka en syö enempää kuin ennenkään ja liikunkin samaan tahtiin. Tätä ihmettelin lääkärin vuositarkastuksessa. 
Kuuluu kuulemma asiaan - vanhenemiseen. Vanhemmiten ihmisen kroppa kertakaikkiaan kuluttaa vähemmän, ja siihen pitäisi reagoida syömällä entistä vähemmän. Paljon vähemmän.

klikkaa kuva isommaksi

Tämänhän me koirien ystävät tiedämme ja vaihdamme lemmikin ravinnon seniorinappuloihin, kun siltä alkaa näyttää. Toisaalta tiedämme myös, että lapset tarvitsevat vähemmän ruokaa kuin aikuiset. Tämän tietävät myös ravintoloitsijat, jotka tarjoavat lapsille lasten annoksia. Ne ovat pienempiä ja huokeampia kuin aikuisten annokset.
 

klikkaa kuva isommaksi

Eikö siis olisikin hyvä liikeidea tarjota meille vanhoille senioriannoksia, vähän pienempiä ja proteiinipitoisempia kuin raavaille työikäisille energiantarvitsijoille. Jos vanhat nimittäin syövät liian usein ravintola-annoksia, he vain jatkavat lihomistaan ja tukkivat paitsi suonensa myös terveyskeskusten jonot.

klikkaa kuva isommaksi

Vai pitäisikö tyytyä pelkkään hengen ravintoon, kuten ruusunlehtien kuvaamiseen ja siitä kertyvään mielihyvään.

Kuusi sekunttia

klikkaa kuva isommaksi

Makroviikot, haaste 121: Aika


Aika parantaa haavat ja aika kultaa muistot - sanotaan. Mutta kuinka paljon aikaa mihinkin tarvitaan? Kuvan ottamiseen - tai oikeammin valottamiseen kului kuusi sekunttia.Nyt ne sekunnit on dokumentoitu ja ikuistetu.

*

Kävin katsomassa kaupunginmuseon näyttelyä Rasvaletti, joka vei aikamatkalle 1950-luvun Helsinkiin. Ja todella: aika kultaa muistot. Näyttelyssä on nimittäin kuva kotitalostamme Unioninkadulla, johon muutimme vuonna 1950. Kuva on vuodelta 1952 ja jestas, miten nuhruiselta talo näyttää. Siis funkkistalo joka muistoissani hohtaa valkoisena kuin Carraran marmori. Varmasti asuntokin jossa ajeltiin potkulaudalla ja jossa sohville kiivettiin on muistoissani saanut vallan ihmeelliset mittasuhteet. 

Kaikki oli ennen niin paljon paremmin - vai oliko sittenkään?

Syksyn synkkyyttä

klikkaa kuva isommaksi

Iltapäivällä puoli viideltä ei ulkona enää näy juurikaan valoa; vain naapuritalon valot erottuvat synkkyydessä.  Ajatus rientää jo kevääseen ja kesään, jolloin auringon valossa luetaan kirjaa vielä kymmeneltä illalla. Toivo tulevasta antaa voimia. Ymmärrän hyvin karhuja, jotka älyävät käydä talvilevolle.

Valokuvatorstain haaste 303: Kaamos

Lisäänpä tähän toisenkin kuvan valosta ja pimeydestä. Tällaiselta näyttää aurinkoinen hetki marraskuussa klo 16:28

klikkaa kuva isommaksi

Makroviikkojen teemahaaste 122: Valo/pimeys

Der letzte Anzug hat keine Taschen ....

....  oli yksi äitini opetuksista. Viimeisessä puvussa taskuja todellakaan ei ole, mutta viimeistä edellisissä niitä totta tosiaan on. Ja taskut on syytä käydä läpi ja tyhjentää ennen kuin puvut annetaan kierrätykseen.

Tänään oli se, tietyllä tavalla haikea päivä, jolloin kierrätyskeskuksen pojat kävivät hakemassa armaani viimeiset, toivon mukaan jollekulle vielä käyttökelpoiset puvut ja takit. Mies ei koskaan ollut innokas vaatekaupassa kävijä, mutta ihmeen paljon näitä pois annettavia vain oli päässyt kertymään: 8 mittatilauspukua ja 8 erilaista takkia plus muutamat irtohousut. Aikamoinen rahtaaminen näissä olisi ollut, joten olen hyvin kiitollinen kierrätyskeskukselle, kun kävivät hakemassa.

Der letzte Anzug hat keine Taschen tuli illalla uudestaan mieleeni, kun kävin katsomassa Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä esitettävän Ovista ja ikkunoista. Näytelmä sai murskaavan arvostelun Helsingin Sanomissa, mutta kun oikein vähin odotuksin teatteriin menee, niin ei pitäisi ainakaan pahemmin pettyä. Nyt päinvastoin yllätyin positiivisesti. Näytelmähän on oikein hyvä, eikä minusta ohjauksessakaan suurempaa vikaa ole; vähän vähempi huutaminen tietysti olisi riittänyt: emme ole kuuroja emmekä idiootteja. Minua ainakin paikoin ihan nauratti, ja ajatustakin näytelmässä on.

Komedia on mennyt täysille katsomoille Pariisissa pitkään ja minusta sen sanoma on siinä, että jos ihminen ei pidä kiinni omasta arvomaailmastaan, niin ansioton ja ylenpalttinen rahantulo tekee hulluksi. Niin absurdia kuin rahan ylenpalttinen sataminen näytelmässä on, rinnastus järjettömiin optioihin ja bonuksiin ei ole ollenkaan kaukaa haettu. Ovatko niiden saajat todella aina "ansainneet" palkkiot, jotka vastaavat satojen ihmisten työpanosta. Sitä sopii miettiä.

Virpi Hämeen-Anttila: Marionetit

Kirjan henkilöt ovat esiintyviä taiteilijoita: näyttelijöitä, miimikoita, akrobaatteja, jonglöörejä ja nukketeatterin tekijöitä. Neljä päähenkilöä, kaksi miestä ja kaksi naista, ovat kasvaneet yhdessä lapsesta saakka, välillä tiet ovat joidenkin osalta erkaantuneet ja sitten taas palataan yhteen. Naiset ovat siskoksia: toinen on kaunis Julia, johon molemmat pojat jo nuorena pihkaantuivat ja jota pitivät saavuttamattomana, toinen on arkipäiväisempi Emma. Onnettomuudekseen Emma ihaili pojista komeampaa Mikiä, mutta kun ei tätä saanut, tyytyi menemään naimisiin kiltin ja turvallisen Jannen kanssa.

Tässä alkuasetelma. Kun porukka sitten aikuisena taas on koolla, itse kutakin vähän jännittää, roihahtaako nuoruuden rakastuminen uuteen liekkiin ja miten siitä sitten selvittäisiin. Tulee suuri onnettomuus, jonka jälkeen jokainen huomaa miten tyytyväinen on omaan kumppaniinsa ja omaan elämäänsä.

Kirja on tavattoman keinotekoisen ja lapsellisen tuntuinen. Akrobatiaharjoittelua ja nukketeatterin tilbehöörien kanssa puuhaamista kuvataan loputtoman yksityiskohtaisesti. Replikointia on runsaasti, ilman että siinä olisi mitään terävää tai merkityksellistä. Pitkäveteinen teos kerta kaikkiaan. En suosittele.

Rypäleitä

klikkaa kuva isommaksi

Sattuipa taas niin sateinen ja tuulinen sää, ettei mieli tee nenäänsä ulos laittaa. Valoakaan, siis luonnon valoa, ei riitä kuvaamiseen sisällä, joten kirkasvalolamppu saa toimia aurinkonani. Kohteita kyllä löytyy, kun kuvaamisen palo alkaa poltella mieltä. 

Tällä kertaa silmääni sattui rypäleiden  pehmeän nukkainen pinta. Kummallista, että pölyksi luulemani nukka ei pesussakaan lähde. Ei se taidakaan olla pölyä; ehkä se on jotain rypäleille itselleen ominaista hometta tai hiivaa, joka kuuluu asiaan.

Heijastuksia ja varjoja

Valokuvatorstain haaste 302

 “Millaista ainetta ja mitä olet:
miljoonat varjot näen vierelläsi?”

klikkaa kuva isommaksi

Kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa; tässä on ehtaa katinkultaa. Jyrkät muodot heittävät ympärilleen synkät varjot. Millaiset varjot mahtavatkaan meitä seurata?

Kiteitä

klikkaa kuva isommaksi

Muinaisessa nuoruudessani luin sivuaineena myös geologiaa ja mineralogiaa. Siitä muistona löytyi kaapin perukoilta muutamia mineraaleja. Ylempi taitaa olla rikkikiisua eli pyriittiä eli katinkultaa ja alempi savukvartsia. Kidemuodot ovat selvästi näkyvissä.
 

klikkaa kuva isommaksi

Makrohaaste 120: Kide

Herra Lexington poseeraa

klikkaa kuva isommaksi

 
En tunnustaudu minkään asian keräilijäksi; sellaiseen en ole tarpeeksi systemaattinen enkä pitkäjännitteinen. Määrätynlaisia nalleja en kuitenkaan voi vastustaa. Herra Lexington on kokoelmani kolmas jäsen. Aikaisemmista hankinnoista toinen on vain muutaman sentin korkuinen avaimenperään kiinitetty pehmo-otus, jonka löysin yhtenä kesänä Retretistä ja toinen on hiukan isompi pörröinen hurmuri nimeltään Kamu. Kamusta Montykin tykkäsi. 

Herra L. istuu pianohuoneessa ja saa toimia sparraajana sormiharjoituksilleni. Tänään herra L. oli mallina, kun pitkästä aikaa kuvasin kahdella salamalla.

Taina Haahti: Koeaika

Jälleen mieluinen lukukokemus! Tilasin tämän HelMetistä Helsingin Sanomien arvostelun kirvoittamana. Taina Haahti kirjoittaa hyvin ja uskottavasti: samaistumispintaa löytyy ainakin minulle ihan jo oman kokemuspohjani takia.

Teos rakentuu suoran kerronnan, takautumien ja päähenkilön päiväkirjamerkintöjen varaan. Tapahtumat sijoittuvat Helsinkiin ja Pariisiin. Ympäristöt on kuvattu yksityiskohtaisesti, mikä saa lukijan kulkemaan tarinassa mukana, ainakin jos nämä kaupungit ovat tuttuja.

Päähenkilö, Lea on viittäkymppiä lähestyvä, vuoden johtajaksi valittu henkilöstöjohtaja, joka kuitenkin on saanut työstään potkut ja joka elää elämänsä koeaikaa. Siitä ehkä kirjan nimi. Koeaika voi toisaalta viitata erään Lean rekrytoiman henkilön koeaikaan, jolloin tämä joutui tekemään vaikean uraansa vaikuttavan ratkaisun, joka puolestaan vaikutti syvästi Lean omaan elämään.

Kirjassa ei ole paljoakaan toimintaa ja tapahtumia, sitäkin enemmän ajattelua ja pohdiskelua johtajuudesta, ihmisten kohtaamisesta, uskalluksesta tarttua elämän tarjoamiin tilaisuuksiin, vastuusta. Ehkä eniten juuri vastuusta: kirjassa viitataan useampaan kertaan Antoine de Saint-Exupéryn luoman Pikku Prinssin ajatukseen siitä, että ihminen vastuussa kaikesta kesyttämästään eli kaikesta minkä on omakseen ottanut.

Kriittinen piste ...

klikkaa kuva isommaksi

... on kuumemittarin kääntöpiste eli 37 astetta.
Jos elohopea kipusi sen tuolle puolella, sai koululaisena jäädä kotiin. Meillä nimittäin oltiin tarkkana, että vain sairaana sai jäädä pois koulusta - ja sairauden merkki, sehän on kuume. Ja kuumeen raja, sepä on tuo maaginen 37.

Tässä kuva toimii mielestäni paremmin mustavalkoisena, vai mitä mieltä olette?

klikkaa kuva isommaksi

Valokuvatorstai, haaste 301: kääntöpiste

Kathleen MacMahon: This is How it Ends

Vallan mukava lukuromaani amerikkalaisesta keski-ikäisestä miehestä Brunosta, joka on tullut Irlantiin etsimään juuriaan. Bruno on pankkiiri, joka on Lehman Brothersin konkurssin jälkeen menettänyt työnsä ja haaveilee tulevaisuudessa ryhtyvänsä kirjailijaksi. Irlannissa hän tutustuu sukuunsa ja nuoren, sairasta isäänsä hoitavan, niin ikään työttömän arkkitehdin Addien kanssa sielujen sukulaisuus löytyy helposti. Muiden sukulaisten kanssa yhteinen sävel löytyy ajan myötä. Henkilöt on kuvattu hyvin ja muutenkin teksti on sujuvaa ja selvästi ammattitasoista (vrt. viimeksi lukemani Aki Ollikaisen Nälkävuosi, jonka lukeminen oli yhtä piinaa juuri tekstin tylsyyden ja mauttomuuden vuoksi).

Erikoista kirjassa on se, että vaikka se kokonaisuudessaankin on oikein sujuvaa ja viihdyttävää lukemista, on kirjailija saanut jännitteen lisääntymään loppua kohden. Kirjaa ei siis tee mieli jättää kesken, vaikka yli neljäsataasivuinen onkin. Paljastamatta liikaa juonesta en malta olla ihailematta, miten hienosti MacMahon käsittelee vaikeaa asiaa, syöpään kuolemista. Itse hiljattain läheiseni saattohoidon läpikäyneenä luin kirjan loppua mielessäni nyökytellen: juuri noin se menee. Myös se miten kirjailija on kuolevan viimeiset hetket tämän omasta näkökulmasta kuvannut, vastaa käsitystäni siitä, miten asia kai voisi olla. Sitä kun me elävät emme mitenkään voi varmasti tietää. 

Kirjan bongasin Akateemisen tiskiltä suomennettuna, ja sain melko nopeasti kirjastosta HelMetin kautta alkukielellä.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Kirja kuvaa katovuotta 1867. Henkilökuvaus on kärjistettyä: lääkäri nauttii huorista ja käyttää hyväkseen potilaitaan. Kerjuulle lähtevä päähenkilö ottaa lapset mukaansa ja jättää miehensä kuolemaan yksinään. Kerjuumatkalla hyväsydämisiä ihmisiä ei tule vastaan, hyvä kun sen verran auttavat, että yhden yön yli pääsee, silloinkin usein hintana on raiskatuksi tuleminen, vieläpä raiskaajan vaimon haukkumisten keralla. Sitten vanhempi lapsi kuolee, ja kohta äitikin. Kuin sattuman kaupalla kirjan alussa kuvattu lääkäri osuu paikalle ja nostaa orvoksi jääneen pikkupojan kyytiinsä. Lääkäri suostuttelee veljensä ottamaan pojan kasvatikseen. Siinä suunnilleen koko stoori.

Kirjaa on kehuttu - en ymmärrä miksi. Ollikaisen kirja oli yhtä piinaa, niin keinotekoiselta kerronta tuntui.. Tokikaan nykykirjallisuus ei tule toimeen ilman seksiä ja väkivaltaa, mutta paikoin Ollikaisen yksioikoisen sosiaalipornomainen kerrontatyyli sai lukijan kokemaan myötähäpeää kirjoittajan puolesta. Yksikään henkilö ei herännyt elämään. Onnistuneinta kirjassa oli ehkä unien kuvaus sekä pienen Mataleenan mielikuvituksen lento, joka sai arjen kurjuuden hetkeksi väistymään.

Liekö Ollikainen tehnyt kotiläksyjään ja perehtynyt historiaan kunnolla vai omasta päästäänkö kaiken kehitteli? Jos vertaan esimerkiksi Kjell Westön romaaneihin, niin ei näistä voi puhua samana päivänä.

Tätäkään en olisi lukenut, ellei kirjapiirissä olisi annettu aiheeksi. On oikein kiinnostavaa kuulla, mitä muut lukijat ovat saaneet kirjasta irti. Taidan olla kirjapiirimme vastarannan kiiski: olen uusi tulokas ryhmässä ja jo kahden ensimmäisen kirjan jälkeen tuntuu, että kirjavalinnat eivät ollenkaan inspiroi. Luinpahan kuitenkin loppuun asti.

Jos nyt jotain positiivista haluaa kirjassa nähdä, on se ehkä rinnastus nälkäpakolaisiin, jotka tänä päivänä hukkuvat Lampedusan edustalle. 

Sanat ...

klikkaa kuva isommaksi

 ... ovat ystäviä, ja ajatteleminen ...

klikkaa kuva isommaksi

... voi olla harrastus.


Valokuvatorstai, haaste 300: Sanat

Kolme kuivaa lehteä

Kuivuvia ruusuja kuvatessa tipahti pöydälle kolmen lehden lehtiruusuke - kuin vastauksena tämän viikon makrohaasteeseen:

klikkaa kuva isommaksi

Makroviikot, haaste 118: Kolme

Valo kulkee ruusun läpi

klikkaa kuva isommaksi

Taas harjoittelen kuihtuvien ruusujen kuvaamista. 
Kumma, miten eri tavalla kukat käyttäytyvät. Ostin viime viikolla kaksi kimppua roosa-nauhan ruusuja, siis niitä joiden katteesta pieni osa menee syöpähoitojen hyväksi.

klikkaa kuva isommaksi

 Toinen kimppu nuukahti melko pian, mutta tämä toinen näyttää kuivuvan kauniisti.

klikkaa kuva isommaksi

Sydämen pikkuaivot

 

Sydän ei olekaan vain mekaaninen pumppu, vaan sillä on omat aivoituksensa. Tiede on osoittanut oikeaksi sen, minkä ranskalainen ajattelija Blaise Pascal niin sattuvasti sanoi jo lähes neljäsataa vuotta sitten: Le coeur a ses raisons que la raison ne connait point. Sanaleikin vuoksi lause ei käänny suomeksi (sydämellä on syynsä joita järki ei tunne) koko viehkeydessään, mutta englanniksi kyllä: The heart has its reasons of which the reason knows nothing.

Eilinen Prisma-studio Sydämen sopukoissa valotti asiaa tarkemmin. Sydämestä on löydetty neuroneja, hermosoluja, jollaisia aikaisemmin on ajateltu olevan vain aivoissa ja keskushermostossa. Sydämen neuronit osallistuvat sydämen toiminnan ohjaamiseen ja antavat impulsseja myös aivoihin päin. Tätä sydämen hermojärjestelmää kutsutaan sydämen pikkuaivoiksi.

Tämä on minusta äärimmäisen kiinnostavaa. Googlaamalla asiasta löytyy lisää tietoa, mm professori Mohammed Omar Salemin artikkelista.

Sydämellä on mm. oma magneettikenttä, joka on paljon voimakkaampi kuin aivojen kenttä ja jonka vaikutus ulottuu pitkälle, yli metrin päähän. Viitteitä on saatu siitä, että energeettiset vuorovaikutukset voivat mahdollisesti vaikuttaa myös yksilöiden välisiin ”magneettisiin” puoleensavetäviin tai päinvastaisiin vetovoimatekijöihin. Tätä ilmiötä kutsutaan kansankielessä kai henkilökemiaksi. On todettu, että yhden ihmisen aivoaallot voivat synkronoida toisen ihmisen sydäntä. Eikö tämä kaikki ole kiehtovaa!

Uusi tieto avaa uusia näkökulmia sellaisiin asiallisten ihmisten höpöhöpönä pitämiin ilmiöihin kuin intuitioon, telepatiaan ja uskonnollisuuteen. Salem pitää mahdollisena, että kvanttifysiikan syvällisemmän ymmärtämisen avulla ihminen voi jonain päivänä ymmärtää paremmin sydämen, mielen ja hengen kolminaisuutta.

Keltainen makrohaaste

klikkaa kuva isommaksi

Makroviikot, haaste 117: Keltainen

Iltapäivällä ...

klikkaa kuva isommaksi

... katsotaan kotimaista elokuvaa televisiosta. Venny yhdessä nojatuolissa ja minä toisessa. 

Nyt ollaan koko loppuviikko ihan kahdestaan eikä mennä minnekään, paitsi tietysti lenkille. Sunnuntai-iltana Vennyn isäntäväki palaa Lontoosta ja Venny kotiinsa - ja normaali arki laskeutuu tähänkin taloon.

Rannan valo lokakuussa

klikkaa kuva isommaksi

Viime päivinä on ollut ihan huikeita syysilmoja ja rannalla on saattanut bongata kauniita valoilmiöitä. Onneksi kännykässä kulkee aina mukana edes jonkin sortin kamera. Hyviä kuvia sillä ei saa, mutta parempia kuitenkin kuin kokonaan ilman kameraa.

Valokuvatorstai, haaste 299: Valo